Rakkaat lukijat, Rakkauden seikkailut ovat siirtyneet omalle nettisivustolleni ja voit jatkaa seikkailujen seuraamista siellä. Uusin kirjoitus tulossa 18.4 liittyen karmaan. Tulehan mukaan tarinan pariin. https://enchantedlife.fi/blogi/

 

Niin, että halkesiko Rakkaus tällä kertaa sittenkään? Tavallaan kyllä, mutta ei pienen pieniksi hiukkasiksi, ei olemattomuuteen, eikä edes Kaikkeuteen kuten aiemmin.

Rakkaus halkesi itseensä.

Kaikki mitä Rakkaus oli käynyt läpi, kaikki nuo kokemukset, jotka olet saanut lukea, toivat Rakkauden tähän hetkeen, jossa sillä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin päästää irti ja antautua. Rakkaus saattoi vain antaa tuon muutoksen tapahtua. Hän salli itsensä tulla esiin. Vihdoin hän uskalsi olla näkyvä, varsinkin itselleen.

Rakkaus ymmärsi, että muut olivat kenties jo pitkään nähneet hänessä sen mitä hän itse ei kyennyt näkemään. Muut olivat nähneet sen mitä hän yritti piilottaa ja ,muut pitivät siitä mitä näkivät, vaikka Rakkaus luuli toisin. Rakkaus luuli olevansa yksin siksi, että kukaan ei hänestä pitänyt, mutta hän olikin yksin siksi ettei hän itse pitänyt itsestään. Hän ei pitänyt niistä asioista, jotka hän oli piilottanut sisälleen, mutta miten hän olisi löytänyt keinot kaivaa ne ulos itsestään?

Rakkaudesta tuntui, että mitä enemmän hän kaivoi, sitä syvemmälle hän tarttui mutaan ja muut heittivät hänen päälleen tervaa ja höyheniä. No siltä Rakkaudesta ainakin tuntui. Mutta jos Rakkaus olisi katsonut ympärilleen yhtän tarkemmin hän olisi nähnyt auttavia käsiä ja ymmärtäväisiä ilmeitä ja vain itsensä kaatamassa ylleen tervaa ja liimailemassa höyheniä pukuunsa. Olihan joukossa sentään pari aika komeaakin sulkaa...

Mutta Rakkaus ei enää jaksanut katsoa, hän ei jaksanut yrittää ymmärtää ja siksi hän halkesi. Ja se oli parasta mitä hänelle saattoi tapahtua. Rakkaus pääsi sisään itseensä ja kaikki mitä hän näki sai hänen suunsa hymyyn, mielensä iloitsemaan, sydämen laulamaan ja sielun taputtamaan innoissaan käsiään.

Nyt Rakkaus ymmärsi mitä rakkaus on.

Se on värähtelyä. Ensin vain värähtelevä kohde itse tuntee tuon värähtelyn, jopa näkee sen, jos on oikein taitava ja keskittynyt. Muut ehkä vain aavistavat ja kyselevät mitä sinulle on tapahtunut? Mutta sinulla ei ole sanoja sen selittämiseen, mutta yhtäkaikki tiedät, että jotakin on tapahtunut.

Niin tiesi Rakkauskin, hän värähteli itseään kaikkialle maailmankaikkeuteen. Hän värähteli ja hän rakasti tätä värähtelyään. Vihdoin hän oli elossa! Vihdoin hän oli se joka on! Poissa oli tarve ymmärtää, selittää, kokea, tuntea, iloita, surra, suunnitella tai kontrolloida. Kaikki on. Valmista ja täydellistä juuri sellaisena.

Rakkaus tiedosti, että hän koki jotain ainutlaatuista ja samalla ainutkertaista, koskaan toiste hän ei tätä samaa kokisi, eikä tarvitsekaan, sillä  kun hän nyt värähteli, kaikessa ainutlaatuisuudessaan, hän tiesi, että tästedes hän värähtelisi aina. Hän oli löytänyt oman olemuksensa, sen värähtelevän alkuperäisen olemuksen, johon hän nyt oli palannut. Kuitenkin täysin uudistuneena ja erilaisena ja silti täysin samanlaisena. Rakkaus tiesi, että jokainen värähtely toisi hänelle aina uuden ja uuden tavan olla olemassa.

Rakkaus iloitsi siitä, että oli jaksanut jatkaa näin pitkään, sillä nyt hän on se joka hän on. Varmasti tulisi edelleen hetkiä, jolloin hän tuntisi kenties olevansa hukassa, mutta nyt hän tiesi kuka hän on. Vielä se ei näkynyt muille kunnolla, mutta Rakkaus tunsi, että pikkuhiljaa hän uskaltaa värähdellä kaikkialla missä on ja omalla värähtelyllään hän voi auttaa muita löytämään tiensä omaan värähtelyyn.

Nyt Rakkaus värähteli itseään, rakkautta ja niin on hyvä!

Rakkaus kuunteli tuota suurenmoista ääntä itsessään. Hän rakasti sitä, eihän hän muutakaan voinut. Tuo ääni kutsui häntä uuteen hyppyyn, hyppäämään vielä kerran tuntemattomaan.

Rakkaus ressukka, sillä oli hankalat oltavat tässä kahden maailman oviaukossa. Jos se olisi saanut vaikka hiukankin kurkistaa mitä toisella puolella oli, niin sen olisi ollut helpompi päättää. Mutta hän tiesi, ettei tätä peliä voinut pelata niin. Rakkaus yritti sanoa, että se oli hypännyt jo niin monen monituista kertaa, että nyt sai jo riittää!

Aina sille oli sanottu, että tee nyt tämä hyppy, niin sitten sinun ei enää tarvitse. Mutta AINA oli tullut uusi jyrkänne, uusi hyppy tuntemattomaan, eikä Rakkaus todellakaan luottanut, että tämä nyt todella olisi se viimeinen hyppy.

Jokin osa Rakkaudesta sanoi, ettei ollut mitään hyppyä joka tarvitsi tehdä, että Rakkaus voisi vain astua toiselle puolelle jossa kaikki olisi ihanaa ja täydellistä...

Ja Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja minkä vain sallit itsellesi.

Rakkaus kapinoi. Sama juttu tässäkin. Aluksi Kaikkeus oli luvannut, että aina saa mitä pyytää. Nyt piti siis kuitenkin valita ja sallia! Rakkaus ei halunnut, että sääntöjä muutettiin kaiken aikaa. Se oli lähtenyt mukaan tähän peliin tietyillä säännöillä eikä se halunnut, että niitä ruvettiin muuttelemaan kesken pelin!

Mutta ehkä siitä kiikastikin juuri nyt, Rakkaus ei halunnut muutosta, ei uusia pelisääntöjä ja oliko hän juuri siksi kadottanut intohimonsa johonkin matkan varrelle? Oliko intohimo jo toisella puolella, kun Rakkaus itse halusi vielä pysyä paikoillaan ja tarkistaa, että kaikki varmasti tietävät pelin säännöt. Ne alkuperäiset.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkauden teki mieli huutaa Kaikkeudelle, sanoa aika rumastikin jopa, että mitä mieltä hän oli tästä kaikesta valitsemisesta ja sallimisesta ja mihin hänen puolestaan Kaikkeus saisi sen kaiken työntää...

Eikö se muka ollut valinnut, kerta toisensa jälkeen. Se oli valinnut ja kärsinyt, valinnut ja nauttinut, valinnut ja oppinut, valinnut ja tylsistynyt, valinnut ja pettynyt... kaikki mahdolliset ja mahdottomat valinnan variaatiot se oli kokenut.

Se oli ymmärtänyt valinnan ja sen tuomat mahdollisuudet ja uhat. Se oli ymmärtänyt oman vastuunsa valinnoistaan, se oli oppinut, että myös valitsematta jättäminen on valinta. Rakkaus oli oppinut, että kaikki se kokemuskentässä on heijastusta sen omista aiemmista valinnoista. Hän ei voinut syyttää ketään toista mistään. Mikään sen elämässä ei ollut kenenkään toisen vastuulla.

Ja Rakkaus tunsi olevansa jotenkin omituisen yksin, ikään kuin ketään toista ei olisi edes olemassa, ei olisi koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistitti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti jopa vaihtoehtoa, jossa kaikki sen kokemukset olisivat vain harhaa. Että se mitä hän piti todellisuutenaan tässä hetkessä olisikin vain unta, jokainen kanssakulkija olisi vain unen henkilö, joka suorittaisi ennaltamäärätyn roolinsa poistuen sitten takavasemmalle. Mutta eikö silloin myös Rakkaus itse olisi harhaa? Kuka olisi se joka näkee tätä unta? Rakkaus huomasi, ettei tämä pohdinta veisi sitä yhtään enempää eteenpäin kuin aiemminkaan. Vielä tässä hetkessä jokin osa siinä sanoi, että se oli olemassa, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti uudelleen anteeksiantamista, edelleen sen oli helppo antaa anteeksi toisille. Koulukiusaajiaankaan se ei ollut koskaan inhonnut, joskus pelännyt toki ja usein kokenut epätoivoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä, mutta aina hänellä oli ollut jokin syvempi tieto siitä, että näillä kiusaajilla on joku asia todella huonosti elämässään tai että hän vain maksaa aiempia karmavelkojaan takaisin. Rakkaus ei vihannut sitäkään ihmistä, joka nimettömien kirjeiden kautta oli uhannut tappaa hänet julmasti ja ajoi Rakkuden kirjeillään psykiatrin pakeille. Ei, Rakkaus näki sielläkin takana tuskan ja pelon ja antoi anteeksi. Rakkaus antoi anteeksi raiskaajilleen ja tappajilleen, huijareille ja varkaille. Mutta Rakkaus ei vieläkään osannut antaa anteeksi itselleen. Anteeksi annettavana oli satoja menneisyyden tekoja, monia tehtyjä valintoja, jotka hän toivoi tekemättömiksi ja joissa edelleen oli paljon anteeksi annettavaa. MIksi hän ei sitä itselleen suonut?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Mikä siinä olisi väärin, jos Rakkaus antaisi anteeksi itselleen? Jäisikö silloin jokin velka kuittaamatta, jokin teko hyvittämättä? Rakkaus oli jo vuosia, vuosia sitten vapauttanut kaikki muut kuittaamasta velkoja itselleen, oli sydämestään antanut anteeksi kaikille ja kaiken tästä tai muista elämistä. Rakkaus oli satoja kertoja myös opettanut toisille ettei ole mitään anteeksi annettavaa edes, ei ole koskaan ollut. Eipä ollut Rakkaus itse oivaltanut tätä opetustaa sydämen tasolla. Eikö jo olisi aika?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Niin Rakkaus päätti sallia anteeksiannon itselleen. Rakkaus valitsi rakastaa itseään yhtä syvästi kuin se rakasti kaikkia toisia. Rakkaus valitsi lempeyden ja hyväksymisen itseään kohtaan. Hän valitsi seurata intohimoaan, joka oli valinnut elämän ja oli jo siirtynyt uuteen olevaisuuteen.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Ja jokin liikahti Rakkauden sydämessä, kun tuota lausetta toistettiin ja toistettiin. Jotakin alkuperäistä palasi Rakkauteen ja Rakkaus palasi johonkin alkuperäiseen...

Ja niin kaikkeudessa oli pieni hiukkanen, pienempi kuin mikään.

Se oli kaikkialla, se tunsi kaiken, se tiesi kaiken, se oli osa kaikkea ja kaikki mitä ikinä oli olemassa oli siinä.

Se laajeni laajenemistaan, täyttyi suurenmoisuudesta, se täyttyi ja täyttyi rakkaudesta yhä enemmän ja enemmän. Jokainen sen olemuksen osa oli pelkkää rakkautta, eikä se muusta tiennyt.

Se imi itseensä lisää kaikkialla ympärillään olevaa rakkautta, se oli rakkautta, täydellistä, puhdasta rakkautta.

Ja rakkaus synnytti siinä lisää rakkautta,

se oli täydemmin olemassa, se täyttyi onnellisuudesta, se laajeni rakkaudesta

- ja se halkesi!

 

Tai sitten ei..... ehkä tarina tällä kertaa on toinen....

Luulitko, että nyt Rakkauden elämä on kunnossa ja tasapainossa? Niin luuli Rakkauskin. Ja olihan se paljon tasapainoisempaa kuin aiemmin. Vielä ajoittain Rakkaus sai itsensä kiinni uskomuksesta joka ei palvellut häntä mitenkään. Mutta ne olivat nykyään kuin häiritsevästi surisevia kesäkärpäsiä, jotka voi vain lempeästi huitaista pois.

Ja kyllä hän ajoittain tunsi houkutusta neuvoa sisartaan tämän lastenkasvatuksessa, mutta tyytyi sitten mielestään mukavampaan ja helpompaan tädin osaan lasten elämässä.

Suurempien onnettomuuksien tai ikävien sotauutisten kohdalla hän tunsi pelon vielä sisällään, mutta keskittyi sitten taas ylläpitämään onnellisempien asioiden energioita.

Miksi sitten jokin kummallinen alakulo asui hänessä edelleen? Mihin se liittyi?

Rakkaus istui vilttiin kääriytyneenä kotonaan, joi höyryävää kesältä tuoksuvaa teetä ja nautti Mr. Bojangles suklaita.

Ja yhtäkkiä hänen silmiensä edessä alkoi vilistä muistoja; tyrmistynyt katse nettisivulta löytämänsä miehen silmissä, kun he tapasivat ensikerran – ainoan kerran. Epätoivo hänen omissa silmissään, kun hän oli sovituskopissa, nauru ja halveksunta muiden naisten silmissä uimahallin suihkussa. Hän häpesi kehoaan! Itseään!

Hän näki muistikuvia lapsuudesta, naurua ja vähättelyä erilaisista vaatteista, kiusaamista R-viasta ja avointa pilkkaa voimistelutunneilla. Hän häpesi erilaisuuttaan. Itseään!

Rakkaus muisti miltä tuntui yrittää lukea tekstiä, jossa kirjaimet kai vaihtoivat paikkaa, koska sanasta ei muodostunut se minkä muut sanoivat siitä muodostuvan. Hän muisti miltä tuntui kun numerot eivät puhuneet hänelle omaa kieltään, eivät suostuneet paljastamaan salaisuuttaan. Hän muisti miten hänen kielensä ei taipunut vieraan kielen sanoihin. Hän häpesi tyhmyyttään! Itseään!

Ja näiden lisäksi hän näki monia. monia menneitä elämiä, joissa hän oli myynyt ruumistaan, käyttänyt valtaansa miehiin seksillä, hän näki elämiä joissa oli tappanut, murhannut ja nauttinut siitä. Hän näki elämiä, joissa hän oli huijannut, kavaltanut ja varastanut. Hän häpesi käytöstään! Itseään!

Miten hän voisi ikinä olla vapaa, olla se joka hän aidoimmillaan on, jos hän ei kyennyt rakastamaan itseään? Ei näitä puolia itsessään, ei millään!

Mutta minä rakastan sinua.

Et sinä voi, et voi rakastaa näitä puolia minussa!

Minä rakastan kaikkea sinussa. Ei ole mitään mitä en rakastaisi.

Ymmärrä nyt, että tuota kaikkea täytyy hävetä. Tuo kaikki täytyy piilottaa, heti! Se ei saa tulla näkyviin.

Ei ole mitään mikä ei olisi näkyvissä, sillä kaikki ON.

Mutta… mutta….

Minä rakastan sinua.

Rakkaus huomasi, että asiat todella muuttuivat, kun hän kyseenalaisti kaiken mitä hänen mielensä kertoi. Varsinkin kaiken mitä mieli kertoi hänen pitävän totuutena ja sen mitä mieli kertoi hänestä itsestään. Se tuntui alkuun työläältä ja ahdistavaltakin. Rakkaus tunsi ajoittain itsensä todella huonoksi ja epäonnistuneeksi. Miten paljon hänellä olikaan uskomuksia, jotka eivät olleet hänen omiaan! Ne eivät oikeasti palvelleet häntä mitenkään eivätkä todellakaan saaneet häntä näkemään itseään sellaisena kun hän aidosti on.

Osan uskomuksistaan Rakkaus oli kantanut mukanaan jo lapsesta asti. Hänen uskomuksiinsa näytti kuuluvan ajatus, että naisen tulee aina pärjätä omillaan. Hyvänen aika! Oliko ihmekään, että hän eli yksin, kun kerran naisen tuli pärjätä yksin. Uskomus oli syntynyt suvussa sotien aikana, jolloin naisten todella oli pitänyt pärjätä yksin ja monilla suvun naisilla sama oli jatkunut, koska mies oli jäänyt rintamalle. Mutta oliko tämä uskomus totta Rakkaudelle? Veikö sen mukana kantaminen Rakkautta kohti parempaa ja onnellisempaa elämää? Ei todellakaan! Joten joka kerran, kun Rakkaus huomasi ajattelevansa jotakin versiota tuosta ajatuksesta, hän korvasi sen toisella. Hän ei yrittänyt valehdella itselleen tyyliin ”minusta on ihana kokea tämä yksin” vaan hän huomioi omat tunteensa. Hän sanoi rehellisesti itselleen, minusta olisi mukavampi mennä elokuviin rakkaan kumppanin kanssa, mutta koska se ei nyt ole mahdollista ja haluan nähdä tämän elokuvan, niin menen yksin ja nautin siitä.

Ja samaan tapaan Rakkaus toimi kaikkien ajatusten kanssa. Kuukausia. Mutta hän oli päättäväinen ja kärsivällinen ja rehellinen itselleen ja tunteilleen.

Kuitenkin Rakkaus huomasi, että on vielä jotain mitä hän kantaa mukanaan, jotain suurempaa kuin nuo uskomukset, jotka toki olivat painaneet hänen harteillaan yllättävän raskaana.

Tämä toinen seikka Rakkauden olikin hieman hankalampi huomata, koska hänellä ei ollut omaa perhettä eikä kumppania. Hänen työnsä oli itsenäistä ja vapaata, hänellä ei ollut juurikaan harrastuksia ja vain muutamia ystäviä. Mutta silti jokin veti Rakkautta alas, pilasi tunnelman niin sanotusti.

Rakkaus soitteli usein näille ystävilleen, muisti tarkasti heidän menonsa ja tapahtumansa ja muisti aina kysyä millaista heillä oli ollut siellä ja siellä. Töissä Rakkaus varmisti, että kukaan ei viipynyt kahvitauolla 15 minuuttia pidempään. Hän piti huolta, että jokainen varmasti oli lukenut päälliköltä tulleen tärkeän viestin. Rakkaus harmitteli suureen ääneen poliittista tilannetta, ilmaston lämpenemistä, sotia. Rakkaus otti osaa jokaiseen hyväntekeväisyyden keräykseen, jonka vain sattui näkemään.

Kunnes hän viimein oivalsi. Hän kantoi vastuuta kaikesta ympärillään. Eikä näistä vastuista juuri mikään ollut hänen kannettavakseen tarkoitettu! Jos hänellä olisi ollut mies, hän olisi pitänyt huolta, että tämä ehtii ajoissa töihin, että on oikeanlaiset eväät mukana, että mies joisi tarpeeksi vettä… Jos hänellä olisi omia lapsia, hän olisi suunnitellut jo valmiiksi mitkä ammatit heille sopii, hän olisi huolehtinut etteivät he kastele tai likaa itseään, hän olisi varjellut heitä flunssalta ja kaikelta muulta mikä maailmassa voisi kohdata. Rakkaus olisi ottanut asiakseen ruokien suunnittelun perheelle, ostoslistojen tekemisen – siinä järjestyksessä, että ne olisi miehenkin helppo löytää lähikaupasta- joulukorttien kirjoittamisen molempien suvuille, hän olisi päättänyt pyykkipäivistä, siivouspäivistä, lomapäivistä, koska kaikki olisi mennyt sujuvammin, kun kaikki langat olisivat hänen käsissään. Huh, olipa hyvä, ettei hänellä ollut miestä tai perhettä, hän olisi tukahduttanut kaiken ympäriltään!

Rakkaus ymmärsi, ettei hän voi enää kantaa näitä itselleen ottamia vastuita harteillaan. Hän ei saa kantaa niitä enää, ne eivät ole hänen.

Rakkaus aloitti pienesti, hän lakkasi kyttäämästä kuinka kauan kukakin viettää aikaa kahvitauolla. Hän piti omasta työstään, eikä hän tarvinnut pidempää taukoa, mutta saattoi olla, että joku tarvitsikin muutaman minuutin itselleen muiden lähdettyä. Eihän hän voinut tietää.

Hän alkoi kysyä ystäviltään ”mitä haluaisit kertoa minulle tänään?” sen sijaan, että hän olisi johtanut keskustelua kyselemällä menneistä tapahtumista tai omasta itsestään. Jos hänellä oli tarve purkaa itseään, hän kysyi, ”jaksatko hetken kuunnella mikä minun mieltäni painaa?” Näin hän antoi toisen valita jaksaako vai ei? Hän ei kantanut vastuuta siitä jaksoiko toinen todella vai vastasiko kyllä vain kohteliaisuuttaan. Se ei ollut hänen vastuunsa vaan aina tuon toisen. Yllättävästi hän alkoi saada kutsuja lähteä mukaan noihin tapahtumiin, joista hän aiemmin oli kuullut vain jälkikäteen.

Rakkaus lakkasi osallistumasta jokaiseen keräykseen, vaan hän kuunteli tarkasti sydäntään ja osallistui isommalla summalla niihin, joihin tunsi todellista kutsua osallistua. Hän lakkasi päivittelemästä päivän politiikkaa, koska se mihin suuntaat energiasi se voimistuu. Niinpä hän etsi sellaisia poliitikkoja joiden ajatusmaailma oli yhtenevä, ainakin suurelta osin ja seurasi mitä he puhuvat ja tekevät ja puhui kahvipöydässä näistä asioista (jos enää viitsi ollenkaan puhua niistä)

Hän lakkasi pelkäämästä ilmastonmuutosta, vaan päätti omalta kohdaltaan tehdä parhaansa, jotta hänen omat valintansa tukisivat luontoa ja sen hyvinvointia. Sen sijaan, että olisi viettänyt aikaa Facebookissa tai skandaalisivustoilla, kuten ennen, Rakkaus vietti nyt aikaa netissä tutkimalla mitä hänen käyttämiensä tuotteiden taustalla piilee ja tapahtuu. Hän ymmärsi, että omilla valinnoillaan hän voi vaikuttaa. Jokainen meistä voi.

Rakkaus ymmärsi, että ainoa josta hän on vastuussa on hän itse.