Alkuun tuo kaikesta vapautuminen oli vain kaukainen ajatus, mutta mitä enemmän kehon sairaudet lisääntyivät sitä houkuttelevammalta tuo ajatus alkoi Rakkaudesta tuntua.

Niin koitti päivä, jolloin Rakkaus ei ollut moneen kuukauteen pystynyt liikkumaan kunnolla, se ei jaksanut tehdä mitään, mikään ei innostanut sitä, eikä se nähnyt mitään mieltä missään. Rakkaus tunsi itsensä yksinäiseksi ja surulliseksi, siitä tuntui, että kukaan ei kaivannut tai tarvinnut sitä. Ne vähätkin ystävät olivat lakanneet soittelemasta hänelle, koska hän itse oli aina vähäpuheinen ja apea, vastaili vain lyhyesti kysyttyyn, eikä koskaan ollut vähääkään kiinnostunut mitä toiselle kuuluu. Eipä olisi hän itsekään viitsinyt soitella mokomalle hapannaamalle. Rahat olivat loppu, kaapissa oli ruokaa vain muutamaksi päiväksi, eikä tulevaisuudessa näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta.

Syvällä sisimmässään Rakkaus tiesi, että hän oli tekemässä suuren virheen, mutta yhä enemmän ja enemmän sitä alkoi houkuttaa ajatus päiviensä päättämisestä oman kätensä kautta. Mutta se ei saisi tapahtua sotkuisesti, ei kivuliaasti -herra nähköön kipuja oli jo ennestäänkin tarpeeksi ja sen olisi ehdottomasti onnistuttava kerralla! Rakkaus päätti, että nyt oli aika laatia vedenpitävä suunnitelma, pohtia eri vaihtoehtoja ja sitten vain ryhdyttävä tuumasta toimeen!

Jostain syvältä se kuuli hiljaiseen äänen, joka sanoi:” muista ettet halua tulla tänne enää kertaakaan, etkä ole vielä löytänyt itseäsi ja toteuttanut elämäntehtävääsi kokonaan” mutta Rakkaus sulki korvansa tuolta ääneltä ja jatkoi mustaakin synkempiä mietteitään.

Partaterät, veitset, sukkapuikot, miekat tai pyssyt eivät tulisi kyseeseen. Ne olivat liian kivuliaita, epävarmoja tai hankalia hankkia. Hirttäytyminen – Rakkaus epäili ettei löytäisi sopivaa paikkaa tai tarpeeksi kestävää köyttä, olihan hän sentään saanut elopainonsa kertymään valtavaan 148kg saakka. Eikä hän osaa sitoa mitään pitävää solmuakaan ei sen puoleen. Lääkkeet? Niitä Rakkaudelta löytyi purkkitolkulla, mutta mikä olisi oikea suhde? Mikä sekoitus takaisi lopullisen irtipäästön eikä sitä haisevaa vaihtoehtoa, että hän heräisi keskeltä omaa oksennustaan?

Rakkaus oli nyt pohtinut näitä vaihtoehtoja monena eri päivänä ja tänään useamman tunnin ajan ja sitä alkoi väsyttää. Jospa hän torkahtaisi hetkeksi, ei kai tässä niin kiire mihinkään ollut? Viimeisin ajatus ennen nukahtamista oli "entäpä joku  myrkky…?"

 

- Unessa Rakkaus istui valtavan soikean pöydän ääressä. Hän itse oli noin nelikymmenvuotiaalta näyttävän miehen hahmossa, mutta hänellä oli valkoiset hiukset ja parta, yllään hänellä oli tummansininen kaapu. Rakkaudella oli tunne, että ikä ei tässä ajassa ja paikassa ollut samanlainen käsite kuin hänen nykyelämässään. Pöydän päässä seisoi ylhäinen, noin kolmikymmenvuotiaalta näyttävä mies, myös tummansiniseen kaapuun pukeutuneena ja puhui kiihtyneesti. Tuo mies yritti saada muita ymmärtämään kantansa, näkemään asiat hänen laillaan ja oli onnistunutkin saamaan osan pöydän ympärillä istuvista puolelleen.

Tuon huoneen seinät olivat läpinäkyvät ja Rakkaus näki kuinka valtavat ihmismäärät tarkkailivat ulkopuolelta tuota sisällä käytävää keskustelua. Hän ei tiennyt saattoivatko muut kuulla heidät, mutta hän ei ainakaan kuullut mitä nuo ulkopuolella olijat sanoivat, vaikka yksi heistä yrittikin jatkuvasti kiinnittää hänen huomionsa ja saada hänet tekemään jotakin.

Mutta mitä hän voisi tehdä? Tuossa miehen kehossa Rakkaus tunsi kuinka epätoivo ja periksiantaminen alkoivat saada alaa. Hän ei enää jaksanut.

Hän tiesi nyt, että vastaavia keskusteluja oli käyty jo useita ja tilanne oli edelleen muuttumaton. Heidän kerran niin kaunis ja ainutlaatuinen sivilisaationsa oli tuhoutumisen partaalla. He olivat saaneet sen aikaan aivan itse, juuri tällä typerällä kykenemättömyydellä päästä yhteisymmärrykseen!! Rakkaus ei voinut käsittää miten tämä oli mahdollista, miten TAAS oli päädytty tähän tilanteeseen?

Tuhansia vuosia sitten olivat toiset henkilöt olleet saman tapaisen pöydän ääressä ja yrittäneet saada sovitettua silloista kiistaansa siitä kuinka edetä. Hän itse oli silloin ollut lemurialainen ja siinä mielessä samassa tilanteessa, että Lemuriassa jokainen osallistui päätöksen tekoon. Lemuriassa toimittiin yhteisönä ja yhdessä luotiin se maailma jossa elettiin. Lemurian yhteinen kanta oli, että muille ”alemmille” sivilisaatioille ei tule kertoa laajemmasta tietoisuudesta tai teknologiasta ennen kuin heidän tietoisuutensa on kohonnut. He myös pitivät tiukasti kiinni siitä, että kaikki tuli päättää yhdessä, eikä kellään ollut valtaa toisensa ylitse.

Silloinen Atlantis puolestaan oli sitä mieltä, että jokainen saa kehittää itseään niin pitkälle kuin haluaa ja niillä keinoilla joilla haluaa. Atlantiksella kannustettiin kokeilemaan ja luomaan uutta omien ajatusten pohjalta. Näin taattiin nopeampi kehittyminen, koska usein joku yksilö oli tietoisuudeltaan huimasti pidemmällä kuin yhteisö kollektiivisesti. Kokeet ja erikoistuminen vietiin huippuunsa ja atlantislaiset olisivat halunneet antaa samat mahdollisuudet myös noille ”alemmille” sivilisaatioille.

Kompromissia ei tuolloin useista yrityksistä huolimatta löydetty ja niinpä mittavien ydinsotien seurauksena Lemurian valtakunta katosi yhdessä yössä.

Rakkaus oli tuolloin seisonut siellä viimeisenä hukkuneiden joukossa laulamassa rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa, jotta toisenlainen maailma olisi joskus vielä mahdollinen.

Rakkaus oli myöhemmin päättänyt inkarnoitua Atlantikselle, jotta voisi estää myös sitä tuhoutumasta, mutta siinä hän nyt istui, alistuneena, noiden typerien tomppeleiden kanssa samassa pöydässä. Eivätkö ne olleet oppineet menneisyydestä mitään?! Tässä sitä nyt oltiin samanlaisessa tilanteessa, sillä erotuksella, että nyt saman sivilisaation jäsenet olivat keskenään eri mieltä asioista.

Ja Rakkaus tiesi, että aikaa on enää vähän. Suuntaa olisi muutettava välittömästi, jotta myös Atlantis ei ajautuisi omaan tuhoonsa. Mutta niin suuren pelon ja epätoivon vallassa oli myös Rakkaus, että hänkään ei kyennyt näkemään kuin oman kantansa, hän ei onnistunut avaamaan itseään suuremmalle kokonaiskuvalle, josta ehkä olisi voinut löytyä pelastava oljenkorsi. Niin syvällä olivat sittenkin Lemurian tuhoutumisen haavat, ettei hän kyennyt löytämään itsestään tarpeeksi rakkautta, jotta tällä kertaa kompromissi olisi saatu aikaan.

Tuo toinen ylhäinen mies jatkoi puhettaan, jatkoi toisten käännyttämistä puolelleen, yritti saada kaikki ymmärtämään, että jos jokainen vain tekee parhaansa, etsii itsestään parasta mahdollista ratkaisua, uutta teknologiaa, mitä tahansa, niin tilanne saadaan pelastettua. Mutta hänkään ei kyennyt näkemään mikä mahdollisuus olisi piillyt siinä, että toimittaisiin yhdessä sen parhaan mahdollisen lopputuloksen esiin saamiseksi. Hän ei kyennyt näkemään muuta kuin heikkoutta yhdessä toimimisessa ja tämä farssiksi kääntynyt kokoontuminen oli hänestä oiva esimerkki siitä. Hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä keinolla millä hyvänsä.

Apein mielin, mitään kenellekään sanomatta Rakkaus nousi tuosta pöydästä ja käveli rauhallisesti ulos. Hän ei enää välittänyt, hän ei välittänyt enää yhtään mistään,yhtään mitään. Oli aivan sama mitä tälle hänelle niin rakkaaksi tulleelle paikalle kävisi. Hän pesi kätensä koko jutusta.

Tuon huoneen ulkopuolelle tultuaan, hänen luokseen juoksi tuo henkilö, joka oli yrittänyt kiinnittää hänen huomionsa. Rakkaudelta tivattiin miksi hän ei tee mitään, miksei hän käytä kaikkia kykyjään, miksi hän luovuttaa? Mutta Rakkaus ei vastannut mitään, jatkoi vain kävelemistään pois paikalta.

Kertaakaan enää Rakkaus ei osallistunut noihin kokoontumisiin, hän ei enää liikkunut kaupungilla tai ollut missään yhteydessä kehenkään. Hän oli menettänyt elämänilonsa ja valmistautui kuolemaan. Sillä aivan varmaa oli, ettei veisi enää kauaakaan, kun Atlantis makaisi samojen aaltojen pohjalla mihin Lemuria oli aikoinaan laulun saattelemana vajonnut.

Niinpä Rakkaus valmisti itselleen sädehtivää sinistä jauhetta, jonka hän voisi ottaa tuon hetken koittaessa. Tällä kertaa hän ei olisi mukana laulamassa, vaan järjesti itselleen helpon ja tuskattoman poispääsyn kaikesta. Tuon jauheen hän laittaisi piippuun, samankaltaiseen joita intiaanit tulisivat käyttämään kymmeniä tuhansia vuosia myöhemmin, hengittäisi savun sisäänsä ja jättäisi kehonsa.

Vääjäämättä koitti tuo päivä, jolloin mitään ei enää ollut tehtävissä.

Yksin kukaan ei kyennyt tekemään sitä mihin olisi kenties ylletty yhdessä. Ne jotka yrittivät yhdessä ylläpitää rakkauden ja muutoksen energioita, eivät ymmärtäneet, että muutokseen tarvittiin muutakin kuin energiaa ja hyviä aikeita. Olisi tarvittu myös tekoja energian ylläpidon ja hyvien aikeiden lisäksi. Kaikkien olisi pitänyt puhaltaa yhteiseen hiileen, mutta siihen ei kyetty.

Paljon epäonnistumisen tuskaa ja syyllisyyttä jäi noilta ajoilta meille kaikille puhdistettavaksi ja irtipäästettäväksi ja yhä edelleen olemme tuossa touhussa.

Hyvin lyhyessä ajassa Atlantis ja kaikki sen asukkaat hävisivät tsunamien ja maanjäristysten saattelemana.

 Eikä kukaan ollut laulamassa.

 

Rakkaus heräsi hätkähtäen tästä unestaan ja muisti mietteet joita hänellä oli ollut ennen nukahtamista… vai myrkky….

Ja ensimmäistä kertaa vuosiin Rakkaus nauroi. Nauroi lämpimästi, helmeilevästi hersyen ja pulppuillen, nauroi kuin ei koskaan ennen. Ja tuon naurun myötä jokin solmu aukesi hänen sisällään ja yhtä aikaa naurun kanssa myös patoutuneet kyyneleet saivat virrata ulos.

Rakkaus ymmärsi, että tästä alkoi hänelle uusi aika.