Rakkaus halkesi itseensä.

Kaikki mitä Rakkaus oli käynyt läpi, kaikki nuo kokemukset, jotka olet saanut lukea, toivat Rakkauden tähän hetkeen, jossa sillä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin päästää irti ja antautua. Rakkaus saattoi vain antaa tuon muutoksen tapahtua. Hän salli itsensä tulla esiin. Vihdoin hän uskalsi olla näkyvä, varsinkin itselleen.

Rakkaus ymmärsi, että muut olivat kenties jo pitkään nähneet hänessä sen mitä hän itse ei kyennyt näkemään. Muut olivat nähneet sen mitä hän yritti piilottaa ja ,muut pitivät siitä mitä näkivät, vaikka Rakkaus luuli toisin. Rakkaus luuli olevansa yksin siksi, että kukaan ei hänestä pitänyt, mutta hän olikin yksin siksi ettei hän itse pitänyt itsestään. Hän ei pitänyt niistä asioista, jotka hän oli piilottanut sisälleen, mutta miten hän olisi löytänyt keinot kaivaa ne ulos itsestään?

Rakkaudesta tuntui, että mitä enemmän hän kaivoi, sitä syvemmälle hän tarttui mutaan ja muut heittivät hänen päälleen tervaa ja höyheniä. No siltä Rakkaudesta ainakin tuntui. Mutta jos Rakkaus olisi katsonut ympärilleen yhtän tarkemmin hän olisi nähnyt auttavia käsiä ja ymmärtäväisiä ilmeitä ja vain itsensä kaatamassa ylleen tervaa ja liimailemassa höyheniä pukuunsa. Olihan joukossa sentään pari aika komeaakin sulkaa...

Mutta Rakkaus ei enää jaksanut katsoa, hän ei jaksanut yrittää ymmärtää ja siksi hän halkesi. Ja se oli parasta mitä hänelle saattoi tapahtua. Rakkaus pääsi sisään itseensä ja kaikki mitä hän näki sai hänen suunsa hymyyn, mielensä iloitsemaan, sydämen laulamaan ja sielun taputtamaan innoissaan käsiään.

Nyt Rakkaus ymmärsi mitä rakkaus on.

Se on värähtelyä. Ensin vain värähtelevä kohde itse tuntee tuon värähtelyn, jopa näkee sen, jos on oikein taitava ja keskittynyt. Muut ehkä vain aavistavat ja kyselevät mitä sinulle on tapahtunut? Mutta sinulla ei ole sanoja sen selittämiseen, mutta yhtäkaikki tiedät, että jotakin on tapahtunut.

Niin tiesi Rakkauskin, hän värähteli itseään kaikkialle maailmankaikkeuteen. Hän värähteli ja hän rakasti tätä värähtelyään. Vihdoin hän oli elossa! Vihdoin hän oli se joka on! Poissa oli tarve ymmärtää, selittää, kokea, tuntea, iloita, surra, suunnitella tai kontrolloida. Kaikki on. Valmista ja täydellistä juuri sellaisena.

Rakkaus tiedosti, että hän koki jotain ainutlaatuista ja samalla ainutkertaista, koskaan toiste hän ei tätä samaa kokisi, eikä tarvitsekaan, sillä  kun hän nyt värähteli, kaikessa ainutlaatuisuudessaan, hän tiesi, että tästedes hän värähtelisi aina. Hän oli löytänyt oman olemuksensa, sen värähtelevän alkuperäisen olemuksen, johon hän nyt oli palannut. Kuitenkin täysin uudistuneena ja erilaisena ja silti täysin samanlaisena. Rakkaus tiesi, että jokainen värähtely toisi hänelle aina uuden ja uuden tavan olla olemassa.

Rakkaus iloitsi siitä, että oli jaksanut jatkaa näin pitkään, sillä nyt hän on se joka hän on. Varmasti tulisi edelleen hetkiä, jolloin hän tuntisi kenties olevansa hukassa, mutta nyt hän tiesi kuka hän on. Vielä se ei näkynyt muille kunnolla, mutta Rakkaus tunsi, että pikkuhiljaa hän uskaltaa värähdellä kaikkialla missä on ja omalla värähtelyllään hän voi auttaa muita löytämään tiensä omaan värähtelyyn.

Nyt Rakkaus värähteli itseään, rakkautta ja niin on hyvä!

Rakkaus ressukka, sillä oli hankalat oltavat tässä kahden maailman oviaukossa. Jos se olisi saanut vaikka hiukankin kurkistaa mitä toisella puolella oli, niin sen olisi ollut helpompi päättää. Mutta hän tiesi, ettei tätä peliä voinut pelata niin. Rakkaus yritti sanoa, että se oli hypännyt jo niin monen monituista kertaa, että nyt sai jo riittää!

Aina sille oli sanottu, että tee nyt tämä hyppy, niin sitten sinun ei enää tarvitse. Mutta AINA oli tullut uusi jyrkänne, uusi hyppy tuntemattomaan, eikä Rakkaus todellakaan luottanut, että tämä nyt todella olisi se viimeinen hyppy.

Jokin osa Rakkaudesta sanoi, ettei ollut mitään hyppyä joka tarvitsi tehdä, että Rakkaus voisi vain astua toiselle puolelle jossa kaikki olisi ihanaa ja täydellistä...

Ja Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja minkä vain sallit itsellesi.

Rakkaus kapinoi. Sama juttu tässäkin. Aluksi Kaikkeus oli luvannut, että aina saa mitä pyytää. Nyt piti siis kuitenkin valita ja sallia! Rakkaus ei halunnut, että sääntöjä muutettiin kaiken aikaa. Se oli lähtenyt mukaan tähän peliin tietyillä säännöillä eikä se halunnut, että niitä ruvettiin muuttelemaan kesken pelin!

Mutta ehkä siitä kiikastikin juuri nyt, Rakkaus ei halunnut muutosta, ei uusia pelisääntöjä ja oliko hän juuri siksi kadottanut intohimonsa johonkin matkan varrelle? Oliko intohimo jo toisella puolella, kun Rakkaus itse halusi vielä pysyä paikoillaan ja tarkistaa, että kaikki varmasti tietävät pelin säännöt. Ne alkuperäiset.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkauden teki mieli huutaa Kaikkeudelle, sanoa aika rumastikin jopa, että mitä mieltä hän oli tästä kaikesta valitsemisesta ja sallimisesta ja mihin hänen puolestaan Kaikkeus saisi sen kaiken työntää...

Eikö se muka ollut valinnut, kerta toisensa jälkeen. Se oli valinnut ja kärsinyt, valinnut ja nauttinut, valinnut ja oppinut, valinnut ja tylsistynyt, valinnut ja pettynyt... kaikki mahdolliset ja mahdottomat valinnan variaatiot se oli kokenut.

Se oli ymmärtänyt valinnan ja sen tuomat mahdollisuudet ja uhat. Se oli ymmärtänyt oman vastuunsa valinnoistaan, se oli oppinut, että myös valitsematta jättäminen on valinta. Rakkaus oli oppinut, että kaikki se kokemuskentässä on heijastusta sen omista aiemmista valinnoista. Hän ei voinut syyttää ketään toista mistään. Mikään sen elämässä ei ollut kenenkään toisen vastuulla.

Ja Rakkaus tunsi olevansa jotenkin omituisen yksin, ikään kuin ketään toista ei olisi edes olemassa, ei olisi koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistitti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti jopa vaihtoehtoa, jossa kaikki sen kokemukset olisivat vain harhaa. Että se mitä hän piti todellisuutenaan tässä hetkessä olisikin vain unta, jokainen kanssakulkija olisi vain unen henkilö, joka suorittaisi ennaltamäärätyn roolinsa poistuen sitten takavasemmalle. Mutta eikö silloin myös Rakkaus itse olisi harhaa? Kuka olisi se joka näkee tätä unta? Rakkaus huomasi, ettei tämä pohdinta veisi sitä yhtään enempää eteenpäin kuin aiemminkaan. Vielä tässä hetkessä jokin osa siinä sanoi, että se oli olemassa, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti uudelleen anteeksiantamista, edelleen sen oli helppo antaa anteeksi toisille. Koulukiusaajiaankaan se ei ollut koskaan inhonnut, joskus pelännyt toki ja usein kokenut epätoivoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä, mutta aina hänellä oli ollut jokin syvempi tieto siitä, että näillä kiusaajilla on joku asia todella huonosti elämässään tai että hän vain maksaa aiempia karmavelkojaan takaisin. Rakkaus ei vihannut sitäkään ihmistä, joka nimettömien kirjeiden kautta oli uhannut tappaa hänet julmasti ja ajoi Rakkuden kirjeillään psykiatrin pakeille. Ei, Rakkaus näki sielläkin takana tuskan ja pelon ja antoi anteeksi. Rakkaus antoi anteeksi raiskaajilleen ja tappajilleen, huijareille ja varkaille. Mutta Rakkaus ei vieläkään osannut antaa anteeksi itselleen. Anteeksi annettavana oli satoja menneisyyden tekoja, monia tehtyjä valintoja, jotka hän toivoi tekemättömiksi ja joissa edelleen oli paljon anteeksi annettavaa. MIksi hän ei sitä itselleen suonut?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Mikä siinä olisi väärin, jos Rakkaus antaisi anteeksi itselleen? Jäisikö silloin jokin velka kuittaamatta, jokin teko hyvittämättä? Rakkaus oli jo vuosia, vuosia sitten vapauttanut kaikki muut kuittaamasta velkoja itselleen, oli sydämestään antanut anteeksi kaikille ja kaiken tästä tai muista elämistä. Rakkaus oli satoja kertoja myös opettanut toisille ettei ole mitään anteeksi annettavaa edes, ei ole koskaan ollut. Eipä ollut Rakkaus itse oivaltanut tätä opetustaa sydämen tasolla. Eikö jo olisi aika?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Niin Rakkaus päätti sallia anteeksiannon itselleen. Rakkaus valitsi rakastaa itseään yhtä syvästi kuin se rakasti kaikkia toisia. Rakkaus valitsi lempeyden ja hyväksymisen itseään kohtaan. Hän valitsi seurata intohimoaan, joka oli valinnut elämän ja oli jo siirtynyt uuteen olevaisuuteen.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Ja jokin liikahti Rakkauden sydämessä, kun tuota lausetta toistettiin ja toistettiin. Jotakin alkuperäistä palasi Rakkauteen ja Rakkaus palasi johonkin alkuperäiseen...

Ja niin kaikkeudessa oli pieni hiukkanen, pienempi kuin mikään.

Se oli kaikkialla, se tunsi kaiken, se tiesi kaiken, se oli osa kaikkea ja kaikki mitä ikinä oli olemassa oli siinä.

Se laajeni laajenemistaan, täyttyi suurenmoisuudesta, se täyttyi ja täyttyi rakkaudesta yhä enemmän ja enemmän. Jokainen sen olemuksen osa oli pelkkää rakkautta, eikä se muusta tiennyt.

Se imi itseensä lisää kaikkialla ympärillään olevaa rakkautta, se oli rakkautta, täydellistä, puhdasta rakkautta.

Ja rakkaus synnytti siinä lisää rakkautta,

se oli täydemmin olemassa, se täyttyi onnellisuudesta, se laajeni rakkaudesta

- ja se halkesi!

Tai sitten ei..... ehkä tarina tällä kertaa on toinen....

Ja kyllä hän ajoittain tunsi houkutusta neuvoa sisartaan tämän lastenkasvatuksessa, mutta tyytyi sitten mielestään mukavampaan ja helpompaan tädin osaan lasten elämässä.

Suurempien onnettomuuksien tai ikävien sotauutisten kohdalla hän tunsi pelon vielä sisällään, mutta keskittyi sitten taas ylläpitämään onnellisempien asioiden energioita.

Miksi sitten jokin kummallinen alakulo asui hänessä edelleen? Mihin se liittyi?

Rakkaus istui vilttiin kääriytyneenä kotonaan, joi höyryävää kesältä tuoksuvaa teetä ja nautti Mr. Bojangles suklaita.

Ja yhtäkkiä hänen silmiensä edessä alkoi vilistä muistoja; tyrmistynyt katse nettisivulta löytämänsä miehen silmissä, kun he tapasivat ensikerran – ainoan kerran. Epätoivo hänen omissa silmissään, kun hän oli sovituskopissa, nauru ja halveksunta muiden naisten silmissä uimahallin suihkussa. Hän häpesi kehoaan! Itseään!

Hän näki muistikuvia lapsuudesta, naurua ja vähättelyä erilaisista vaatteista, kiusaamista R-viasta ja avointa pilkkaa voimistelutunneilla. Hän häpesi erilaisuuttaan. Itseään!

Rakkaus muisti miltä tuntui yrittää lukea tekstiä, jossa kirjaimet kai vaihtoivat paikkaa, koska sanasta ei muodostunut se minkä muut sanoivat siitä muodostuvan. Hän muisti miltä tuntui kun numerot eivät puhuneet hänelle omaa kieltään, eivät suostuneet paljastamaan salaisuuttaan. Hän muisti miten hänen kielensä ei taipunut vieraan kielen sanoihin. Hän häpesi tyhmyyttään! Itseään!

Ja näiden lisäksi hän näki monia. monia menneitä elämiä, joissa hän oli myynyt ruumistaan, käyttänyt valtaansa miehiin seksillä, hän näki elämiä joissa oli tappanut, murhannut ja nauttinut siitä. Hän näki elämiä, joissa hän oli huijannut, kavaltanut ja varastanut. Hän häpesi käytöstään! Itseään!

Miten hän voisi ikinä olla vapaa, olla se joka hän aidoimmillaan on, jos hän ei kyennyt rakastamaan itseään? Ei näitä puolia itsessään, ei millään!

Mutta minä rakastan sinua.

Et sinä voi, et voi rakastaa näitä puolia minussa!

Minä rakastan kaikkea sinussa. Ei ole mitään mitä en rakastaisi.

Ymmärrä nyt, että tuota kaikkea täytyy hävetä. Tuo kaikki täytyy piilottaa, heti! Se ei saa tulla näkyviin.

Ei ole mitään mikä ei olisi näkyvissä, sillä kaikki ON.

Mutta… mutta….

Minä rakastan sinua.

Osan uskomuksistaan Rakkaus oli kantanut mukanaan jo lapsesta asti. Hänen uskomuksiinsa näytti kuuluvan ajatus, että naisen tulee aina pärjätä omillaan. Hyvänen aika! Oliko ihmekään, että hän eli yksin, kun kerran naisen tuli pärjätä yksin. Uskomus oli syntynyt suvussa sotien aikana, jolloin naisten todella oli pitänyt pärjätä yksin ja monilla suvun naisilla sama oli jatkunut, koska mies oli jäänyt rintamalle. Mutta oliko tämä uskomus totta Rakkaudelle? Veikö sen mukana kantaminen Rakkautta kohti parempaa ja onnellisempaa elämää? Ei todellakaan! Joten joka kerran, kun Rakkaus huomasi ajattelevansa jotakin versiota tuosta ajatuksesta, hän korvasi sen toisella. Hän ei yrittänyt valehdella itselleen tyyliin ”minusta on ihana kokea tämä yksin” vaan hän huomioi omat tunteensa. Hän sanoi rehellisesti itselleen, minusta olisi mukavampi mennä elokuviin rakkaan kumppanin kanssa, mutta koska se ei nyt ole mahdollista ja haluan nähdä tämän elokuvan, niin menen yksin ja nautin siitä.

Ja samaan tapaan Rakkaus toimi kaikkien ajatusten kanssa. Kuukausia. Mutta hän oli päättäväinen ja kärsivällinen ja rehellinen itselleen ja tunteilleen.

Kuitenkin Rakkaus huomasi, että on vielä jotain mitä hän kantaa mukanaan, jotain suurempaa kuin nuo uskomukset, jotka toki olivat painaneet hänen harteillaan yllättävän raskaana.

Tämä toinen seikka Rakkauden olikin hieman hankalampi huomata, koska hänellä ei ollut omaa perhettä eikä kumppania. Hänen työnsä oli itsenäistä ja vapaata, hänellä ei ollut juurikaan harrastuksia ja vain muutamia ystäviä. Mutta silti jokin veti Rakkautta alas, pilasi tunnelman niin sanotusti.

Rakkaus soitteli usein näille ystävilleen, muisti tarkasti heidän menonsa ja tapahtumansa ja muisti aina kysyä millaista heillä oli ollut siellä ja siellä. Töissä Rakkaus varmisti, että kukaan ei viipynyt kahvitauolla 15 minuuttia pidempään. Hän piti huolta, että jokainen varmasti oli lukenut päälliköltä tulleen tärkeän viestin. Rakkaus harmitteli suureen ääneen poliittista tilannetta, ilmaston lämpenemistä, sotia. Rakkaus otti osaa jokaiseen hyväntekeväisyyden keräykseen, jonka vain sattui näkemään.

Kunnes hän viimein oivalsi. Hän kantoi vastuuta kaikesta ympärillään. Eikä näistä vastuista juuri mikään ollut hänen kannettavakseen tarkoitettu! Jos hänellä olisi ollut mies, hän olisi pitänyt huolta, että tämä ehtii ajoissa töihin, että on oikeanlaiset eväät mukana, että mies joisi tarpeeksi vettä… Jos hänellä olisi omia lapsia, hän olisi suunnitellut jo valmiiksi mitkä ammatit heille sopii, hän olisi huolehtinut etteivät he kastele tai likaa itseään, hän olisi varjellut heitä flunssalta ja kaikelta muulta mikä maailmassa voisi kohdata. Rakkaus olisi ottanut asiakseen ruokien suunnittelun perheelle, ostoslistojen tekemisen – siinä järjestyksessä, että ne olisi miehenkin helppo löytää lähikaupasta- joulukorttien kirjoittamisen molempien suvuille, hän olisi päättänyt pyykkipäivistä, siivouspäivistä, lomapäivistä, koska kaikki olisi mennyt sujuvammin, kun kaikki langat olisivat hänen käsissään. Huh, olipa hyvä, ettei hänellä ollut miestä tai perhettä, hän olisi tukahduttanut kaiken ympäriltään!

Rakkaus ymmärsi, ettei hän voi enää kantaa näitä itselleen ottamia vastuita harteillaan. Hän ei saa kantaa niitä enää, ne eivät ole hänen.

Rakkaus aloitti pienesti, hän lakkasi kyttäämästä kuinka kauan kukakin viettää aikaa kahvitauolla. Hän piti omasta työstään, eikä hän tarvinnut pidempää taukoa, mutta saattoi olla, että joku tarvitsikin muutaman minuutin itselleen muiden lähdettyä. Eihän hän voinut tietää.

Hän alkoi kysyä ystäviltään ”mitä haluaisit kertoa minulle tänään?” sen sijaan, että hän olisi johtanut keskustelua kyselemällä menneistä tapahtumista tai omasta itsestään. Jos hänellä oli tarve purkaa itseään, hän kysyi, ”jaksatko hetken kuunnella mikä minun mieltäni painaa?” Näin hän antoi toisen valita jaksaako vai ei? Hän ei kantanut vastuuta siitä jaksoiko toinen todella vai vastasiko kyllä vain kohteliaisuuttaan. Se ei ollut hänen vastuunsa vaan aina tuon toisen. Yllättävästi hän alkoi saada kutsuja lähteä mukaan noihin tapahtumiin, joista hän aiemmin oli kuullut vain jälkikäteen.

Rakkaus lakkasi osallistumasta jokaiseen keräykseen, vaan hän kuunteli tarkasti sydäntään ja osallistui isommalla summalla niihin, joihin tunsi todellista kutsua osallistua. Hän lakkasi päivittelemästä päivän politiikkaa, koska se mihin suuntaat energiasi se voimistuu. Niinpä hän etsi sellaisia poliitikkoja joiden ajatusmaailma oli yhtenevä, ainakin suurelta osin ja seurasi mitä he puhuvat ja tekevät ja puhui kahvipöydässä näistä asioista (jos enää viitsi ollenkaan puhua niistä)

Hän lakkasi pelkäämästä ilmastonmuutosta, vaan päätti omalta kohdaltaan tehdä parhaansa, jotta hänen omat valintansa tukisivat luontoa ja sen hyvinvointia. Sen sijaan, että olisi viettänyt aikaa Facebookissa tai skandaalisivustoilla, kuten ennen, Rakkaus vietti nyt aikaa netissä tutkimalla mitä hänen käyttämiensä tuotteiden taustalla piilee ja tapahtuu. Hän ymmärsi, että omilla valinnoillaan hän voi vaikuttaa. Jokainen meistä voi.

Rakkaus ymmärsi, että ainoa josta hän on vastuussa on hän itse.

Rakkaus epäili, että oli hukannut punaisen langan kaikista tekemisistään jo aikaa sitten. Hänestä tuntui kuin hän olisi automaattiohjauksella hypännyt uuteen ja uuteen ja uuteen inkarnaatioon kerta toisensa jälkeen. Totta kai hän oli alkuun pohtinut paljon eri elämien välillä, suunnitellut huolellisesti tulevaa, valinnut kokemuksia ja paikkoja, mutta Rakkaus oli varma, että viimeiset satakunta elämää olivat kyllä menneet ihan suunnittelematta. Ikään kuin vapaassa pudotuksessa.

Eikä tämä elämä tehnyt poikkeusta. Rakkaus tunsi olevansa vapaassa pudotuksessa tai löysässä hirressä kaiken aikaa. Asioita vain tapahtui hänen ympärillään ja elämässä ja parhaimmillaankin hän kykyeni vain reagoimaan tapahtumiin. Pitkään aikaan Rakkaudesta ei ollut tuntunut, että hän ohjaisi elämäänsä. Häntä ohjattiin ja hän kulki kuin pässi narussa tietämättä yhtään mihin oli menossa.

Rakkaus oli varma, että oli suoraan hypännyt tähän uuteen inkarnaatioon heti edellisen perään. Siitä kieli jo se, että kaikki tuntui kovin tutulta, koska paljoa ei ollut ehtinyt muuttua maailmassa, kun hän ei ollut ollut poissa kahtakaan vuotta. Mutta miten hän oli kuvitellut saavansa mitään aikaiseksi, jos hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa? No, toisaalta ei nuo elämät olleet suunnittelemallakaan kovin hyvin sujuneet, niin sama kai tuo oli hyppäsikö tänne suinpäin vai suunnitellen. Näin Rakkaus oli ajatellut ja täällä hän nyt oli, räpiköimässä parhaansa mukaan kylmässä vedessä.

Rakkaus oli nyt ison ongelman edessä. Jos hän kerran ei ollut suunnitellut mitään tänne tullessaan, niin miten hän voisi ikinä tietää mitä hän oli tullut tänne tekemään? Miten hän voisi arvioida onnistuiko hän tekemisissään? Miten hän saisi selville miksi hän oli tällä kertaa inkarnoitunut?

Jossakin ryhmässä Rakkaus oli joskus sanonut, että ihmisenä olemisen tarkoitus on pitää hauskaa ja olla onnellinen, jatkuvasti. Siihen Rakkaus sai vetää omalle kohdalleen pitkän miinuksen. Eipä ollut toteutunut, ainakaan vielä. Rakkaus tunsi, että jokainen hereilläolon sekunti toi hänen päälleen lisää ja lisää vastuuta kannettavaksi. Kaikki erilaiset vastuut lepäsivät hänen harteillaan, kuin tuhatkiloinen sumopainija, joka oli öljytty niin liukkaaksi, että mistään ei saanut otetta tuon taakan pois kampeamiseen.

Rakkaus oli harjoitellut luottamista ja oli edistynyt siinä niin pitkälle, että hän luotti elämään ja siihen, että kaikki on lopulta hyvin, näytti tilanne tällä hetkellä miltä tahansa. Mutta Rakkaus ei luottanut ihmisiin. Ei yhteenkään. Miten oli mahdollista, että Rakkaus saattoi luottaa elämään, joka on ei konkreettinen, ei käsinkosketeltava, ei todellinen, mutta hän ei kyennyt luottamaan yhteenkään ihmiseen, itsensä mukaanlukien.

Kuka siis on inkarnaation heikoin lenkki - ihminen!

Tämä oivallus hämmensi Rakkautta. Hän oli ollut niin iloinen luullessaan, uskoessaan siihen, että hän on ylittänyt esteistä ensimmäisen -luottamuksen. Mutta tässä hän oli, mahastaan roikkumassa estejuoksun vesiesteen puomin päällä. Pääsemättä eteen tai taakse, jaksamatta liikahtaa ja Rakkaus tunsi kuinka häpeän aalloit löivät hänen ylitseen kuin lemuava sumu. Hän ei ollut oppinut vielä yhtään mitään! Hän oli yhä laiskanläksyä tekemässä luottamuksen suhteen.

Miten hän oppisi luottamaan toisiin ihmisiin, siihen, että nämä tekevät sen mitä lupaavat, ilman, että Rakkauden täytyy kantaa siitä vastuuta ja kontrolloida tuleeko kaikki varmasti tehdyksi ja ajallaan? Miten hän oppisi luottamaan itseensä ja siihen, että hän toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä, täydellisesti, ilman, että hänen täytyy koko ajan kontrolloida itseään ja miettiä onko hän varmasti oikeassa kurssissa?

Jostain kaukaa, kaukaa muistoista Rakkauden mieleen tuli runo:

" Kylvä ajatus ja korjaa teko. Kylvä teko ja korjaa tapa. Kylvä tapa ja korjaa luonne. Kylvä luonne ja korjaa kohtalo" *William Makepeace Thackeray*

Juurikin näin. Kun Rakkaus oli saanut tämän oivalluksen, että hän ei luota ihmisiin, niin nyt hänen on alettava toimia toisin. Kun hän vain luottaa toisiin, kerta toisensa jälkeen, niin lopulta siitä tulee tapa. Kun luottamuksesta on tullut tapa, niin se muuttaa Rakkauden itsensä aivan uudenlaiseksi ja kun hän muuttuu, niin koko hänen kohtalonsa muuttuu.

Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta näin Rakkaus päätti nyt toimia.

Niinpä hän päätti kuunnella netistä ohjatun meditaation, englanniksi, ihan vain sn takia, että hänen mielensä olisi poissa tieltä, kun meditaatio olisi vähän vieraammalla kielellä.

Rakkaus asettui tuoliin istumaan ja keskittyi hengittämään syvään ja olemaan läsnä itselleen. Rakkaus tiesi entuudestaan, että tämän "meditaation" pitäjä rohkaisi rikkomaan omia piintyneitä tapoja ja käyttäytymismalleja ja tekemään asioita eritavalla. Siksi tähän meditaatioon liittyesään Rakkaus istui ja neuloi huovutettavaa sukkaa samalla. Eikä hän epäillyt yhtään etteikö tämä meditaatio olisi satoja kertoja antoisampi kuin hänen tavanomaiset yritelmänsä.

Meditaatio kulki kuitenkin aikalailla tuttuja kaavoja noudattaen ja Rakkaus ehti jo ajatella, että turhaa taas tämäkin. Näihin meditaatioihin liittyi aina opetuksellinenkin osa ja siinä puhuttiin kuinka tärkeää on, että anna periksi omille käyttäytymismalleilleen. Omahyväisesti Rakkaus ajatteli olevansa tuollaisen yläpuolella, kunnes itseironisesti naurahtaen huomasi juurikin tekevänsä noin. Juurihan hän odotti tiettyjä tuntemuksia ja mielikuvia merkiksi siitä; että meditaatio oli onnistunut. Tämän huomioituaan Rakkaus osasi paljon paremmin vain olla ja vastaanottaa.

Aivan meditaation loppupuolella esitettiin kysymys:" mikä sinussa itsessäsi yllättää tai hämmästyttää sinua eniten tässä inkarnaatiossa?"  Hajamielisesti Rakkaus kuunteli muiden vastauksia, hän ei oikeastaan edes kuullut niitä kunnolla, sillä välittömästi hänen koko olemuksensa täytti ajatus. "MIksi en kykene selviytymään tästä kunnialla?" Jotenkin tuo ei kuitenkaan ollut se aito miete, se oli vain ajatus, joka oli kyllin lähellä aitoa ajatusta, jotta saattoi peittää sen alleen. Tässä kohtaa Ihmeinen (muistatko hänet vielä) tuli Rakkauden ajatuksiin. Rakkaus näki hänen puhuvan, kommunikoivan kanssaan jonkin Rakkauden mielestä epäonnistuneen inkarnaation jälkeen, mitä Ihmeinen olikaan silloin sanonut?

Rakkaus ei voinut muistaa, mutta yhtä kaikki hän sanoi, itse sitä täysin tiedostamatta, ääneen :" Miksi olen inkarnoitunut taas!?" Ja Rakkaus tiesi, että vastaus tähän on hänelle elintärkeä.

Mikä tunne näiden reaktioden takana oikein pelotti? Mitkä olivat ne asiat, joita hän sittenkään ei halunnut katsoa?

Rakkauden oli helppoa katsoa naurun taakse, seurata tuota lankaa joka johti naurusta ilon kautta rakkauteen. Hänen oli helppo seurata surua, ikävän kautta menettämisen pelkoon, sieltä myötätunnon kautta taas rakkauteen. Rakkaus kykeni havaitsemaan empatian ja olemaan siinä tilassa, reagoimatta heti, vaan toimimaan vasta sydämen ohjauksen kautta.

Toisaalta Rakkaus oli ylpeä itsestään, sillä hän uskalsi jo olla läsnä niin monelle omalle tunteelleen, että elämä oli kaikin puolin antoisampaa ja mielenkiintoisempaa kuin aikoihin. Rakkaus oli myös hämmästynyt siitä kuinka moni asia päätyi kuitenkin lopulta rakkauteen. Eikä Rakkaudella ollut mitään rakkaudessa oleilua vastaan.

Mutta mihin hän päätyisi, jos lähtisi katsomaan kiukkunsa taakse? Mitä Rakkaus löytäisi suuttumisen ja agression takaa?

Jokin osa Rakkaudesta sanoi, että sielläkin on pakko olla rakkautta, Ei voi olla mitään muuta. Mutta Rakkaus sulki korvansa mokomilta höpinöiltä, miten jonkin noin räjähtävän ja ikävältä tuntuvan reaktion takana voisi olla rakkautta? Mitä rakkautta se muka oli, että huusi toiselle naama punaisena, mitä rakkautta oli siinä, että ärsyyntyi kanssa-autoilijoitten hitaudesta ja tumpeloinnista liikenteessä, missä oli rakkaus silloin, kun turhautuneena ja pettyneenä joutui katsomaan kaiken vaivannääkönsä valumista hiekkaan?

Ja näitä miettiessä Rakkaus kuuli sen äänen jota ei ollut kuullut pitkään, pitkään aikaan ja tuo ääni sanoi: " päästä jo vihdoin irti kontriollista! Eikö tästä ole puhuttu jo monen monta kertaa? Usko jo vihdoin!"  Niin mutta enhän minä kontrolloi... ja eikö se muka ole kontrollointia, että tarkkailee itseään ja välttelee reagoimasta asioihin, Rakkaus protestoi.   " kaikki sinun reaktiosi ovat kontrollointia, koska silloin et salli tunteidesi tulla vapaasti, vaan peität ne reaktioilla. Muista Rakkaus, että tunteet ovat ainoa tiesi takaisin o m a k s i  i t s e k s e s i, a i d o k s i  r a k k a u d e k s i . . . "  Viimeisiä sanoja Rakkaus ei meinannut edes erottaa, sillä niin hiljaa ne jo kuuluivat.

Rakkaus halusi ummistaa silmänsä ulkomaailmalta, hän halusi kääntyä sisään, hän halusi löytää takaisin omaan itseensä. Mutta tässä ymäröivässä maailmassa se ei ollut mahdollista. Oli oltava mukana, oli oltava näkyvissä, oli oltava tehokas... miksi ei vain voisi ilmoittaa työnantajalleen, että ota kuule sijainen, tää likka lähtee ny määrättömäksi ajaksi etsimään itseään. Mutta niin ei vain tehdä, vaikka silloin työnantaja saisi paljon tehokkaamman työntekijän takaisin - aikanaan. Jos saisi ;)

Kuinka Rakkaus kaipasikaan kotiin, takaisin aitouteen, takaisin kokonaiseen olemiseen. Rakkaus tiesi täysin kuinka se tapahtuisi, sallimalla, antautumalla, päästämällä irti kontrollista ja avautumalla rakkaudelle, omalle itselleen.

Niinpä Rakkaus päätti aloittaa asia kerrallaan, löytää yhden tunteen ja jatkaa sitten seuraavaan, kun taas reagoisi johonkin (mikä tapahtuisi aivan varmasti). Ja Rakkaus taputti itseään olkapäälle, silitti hiuksiaan ja pala palalta ryhtyi tutkimaan mitä olikaan piilossa hänen tämänpäiväisen räjähtävän kiukustumisen takana. Rakkaus näki itsensä pitelemässä kiinni kaikista langoista, suunnittelemassa, aikatauluttamassa, tekemässä ja toteuttamassa. Kontrollia? Kyllä! Mutta mihin tuo kiukku pohjimmiltaan liittyi?

Yksinäisyys, vastuu kaikesta yksin - ja samassa Rakkaus näki pitkän jonon naisia, omia esiäitejään, joista jokainen kantoi tuota samaa taakkaa mukanaan. Hän näki kauniita ylhäisiä naisia, yksin, hän näki köyhiä ja sairaita naisia, kuolemassa yksin, hän näki pieniä tyttöjä leikkimässä yksin, hän näki nuoria naisia, joita ei kelpuutettu mihinkään työhön, hän näki voimakkaan parantajanaisen, yksin. Aina yksin, aina kantamassa vastuun kaikesta.

Viimein Rakkaus tarttui oman äitinsä kuvajaista käldestä kiinni ja pyysi tätä tarttumaan oman äitinsä käteen ja näin yksi kerrallaan koko jono seisoi käsikädessä ja Rakkaus muuttui kevyeksi kuin höyhen ja liisi aikajanalla aivan sen alkuun saakka ja otti tuota ensimmäistä naista kädestä kiinni. Sähköisku lävisti Rakkauden ja hän tunsi kuinka kukaan heistä ei enää ollut yksin. Kukaan ei kantanut tuota taakkaa enää yksin.

Rakkaus oli heistä jokainen ja jokainen heistä oli Rakkaus.

No, oikeasti Rakkaus kyllä tiesi, ettei hän mitenkään voinut syytää omista mielialoistaan ja tunteistaan ketään muuta kuin itseään, mutta silti asia mietitytti häntä.

Rakkaus osasi kyllä eritellä jo aika hienosti mitkä hänen kokemuksistaan olivat mielialoja ja mitkä tunteita. Ensimmäiset ovat mielen tuotosta ja matkivat tunteita taitavasti. Usein Rakkaus itsekin erehtyi pitämään mielialojaan oikeina tunteina, sillä niin taitavasti ne muistuttivat oikeita tunteita ja tuntuivatkin niiltä! Mutta jos hän vain viitsi käyttää hieman aikaa niiden tarkkailuun, niin hän saattoi huomata, että monet mielialat eivät olleetkaan totta siinä hetkessä, vaan perustuivat johonkin aiempaan samankaltaiseen tapahtumaan, jota mieli nyt matki. Toisaalta mielialat tulivat usein ylilyönteinä ja äkillisinä reagointeina jonkun toisen sanomisiin tai tekemisiin. Tällöin ne usein johtuivat pelosta, mielen pelosta, että oikea tunne pääsisi esiin.

Miksi sitten mieli pelkää tunteita? Mieli on nähnyt tuon alkuperäisen tapahtuman, nähnyt kaiken tunnekuohun jonka se on aiheuttanut. Mieli on huomioinut tuskan ja varsinkin sen, että tuo tunne on jätetty käsittelemättä kunnolla ja se on pistetty piiloon. Jonnekin syvälle ja kauas. Mieli on asettanut itsensä vartijaksi näille kaikille piilotetuille tunteille ja se on päättänyt tehdä kaikkensa, jotta nuo tunteet pysyvätkin piilossa. Sillä se luulee, että se on sen tehtävä.

Mieli ei myöskään halua ylenpalttista onnellisuutta tai hauskuutta, sillä mieli on nähnyt miten silloin on kontrolli päästetty menemään menojaan ja asiat vain tapahtuvat ja kaikki sujuu. Sekin pelottaa mieltä, sillä se ennakoi valtavaa pudotusta tuolta mielihyvän huipulta nurmikentän mutaiseen, haisevaan pintaan. Mieli ennakoi. Turhaan ja liikaa.

Niinpä mieli on alati valppaana. (Huh mikä homma sillä onkaan tuossa alituisessa valppaudessa) Mieli tarkkailee koko ajan kehomme tilaa (jos sille ei anneta muuta tekemistä) ja pienimmästäkin tunnekuplinnasta se valitsee käyttöön mielialan joka parhaiten peittää tuon orastavan kuplinnan alleen. Näin se varmistaa, että kuplinta hiljalleen laantuu ja tunne pysyy edelleen piilossa.

Kun tämän antaa jatkua tarpeeksi pitkään, saattaa huomata olevansa tilassa, jossa mikään ei tunnu miltään -oikeasti. Koska yksikään aito tunne ei saa lupaa olla! Rakkaus oli osallistunut kymmenille kursseille, jossa opetettiin tasapainoa tai ainakin siihen pyrkimistä. Ei siis saanut reagoida tapahtumiin, ei suuttua, ei nauraa hulvattomasti. Mutta nyt Rakkaus käsitti, että hän oli ymmärtänyt väärin! Ehkä hänen kurssiensa opettajatkin olivat ymmärtäneet väärin?

Ei ollutkaan kyse siitä, ettei saa tuntea mitään, oli nimenomaan kyse siitä, että minimoi mielialat ja antaa tunteiden tulla vapaasti esiin! Oikea tunne ei vaadi reagointia! Oikea tunne vaatii tilaa olla!

Suuttuminen on mieliala! Nauru on mieliala! Itku on mieliala! Halaaminen on mieliala!

Mieliala on tekoja! Tunne on olemista! Kun sallii jokaisen tunteen OLLA, silloin on löytänyt tasapainon.

Niinpä Rakkaus päätti tästälähin etsiä tunteen jokaisen mielialan alta ja antaa sille luvan OLLA OLEMASSA!

Kiinnostuitko tunteiden ja mielialojen eroista ja siitä mitä voit niille tehdä? Kysy henkilökohtaista ohjausta http://www.solertia.fi/kurssit-ja-meditaatiot/ tai osallistu marraskuussa alkavaan koulutukseen http://www.solertia.fi/mestarin-avaimet/

Jotenkin hän osasi olla aidommin läsnä jokaisessa hetkessä.

Kun hän puhui muiden kanssa ja liikuttui jostakin kuulemastaan tai omasta sanomisestaan, hän antoi sen näkyä. Kun häntä suututti, hän tiedosti tuon tunteen, eikä pakottanut sitä piiloon. Hän ei suinkaan alkanut huutaa toisille tai purkaa kiukkuaan muihin, mutta hän salli myös nuo tunteet itselleen. Rakkaus löysi itsestään kyvyn asettaa rajat ja myös pitää niistä kiinni. Hän ei enää ollut se joka aina vain jousti, vaan lempeästi hän ilmoitti milloin joku asia ei hänelle sopinut. Ihmeellistä kyllä nyt hän uskalsi tarjota myös apuaan muille, koska tiesi osaavansa monet asiat todella hyvin. Nyt ei ollut enää aika pitää tietojaan ja taitojaan vakan alla, vaan jakaa ne muiden kanssa.

Rakkaus huomasi ajattelevansa entisiä miesystäviään. Niitä jotka olivat satuttaneet häntä, pettäneet hänet tai niitä jotka hän oli itse jättänyt. Aina suhteen loppuessa hän oli tuskalla repinyt itsestään irti rakkauden tunteet, piilottanut ne syvälle ja korvannut ne surulla, vihalla tai kiukulla. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän sai edelleen rakastaa. Hän ymmärsi kuinka ison karhunpalveluksen hän oli itselleen tehnyt kieltämällä tunteensa. Rakastaminen on kaunista, miksi siis repiä se juuriltaan?

Rakkaus ymmärsi nyt, että hän saattoi edelleen ajatella näitä miehiä tuntien rakkautta. Ei niin, että hän roikkuisi heissä tai ylläpitäisi turhia haaveita yhteen palaamisesta, vaan yksinkertaisesti sallimalla itsensä tuntea edelleen rakkautta. Rakkaus tiesi, että vain tällä tavalla hän kutsuu yhä parempaa ja parempaa parisuhdetta luokseen. Näin hän on avoin rakkaudelle, avoin uudelle, sen sijaan, että uusi ehdokas joutuisi etsimään irtirevityn rakkauden rippeet, istuttamaan ne maahan ja vielä ylläpitämään ja hoivaamaan niitä Rakkauden puolesta. Eipä ole ihme, ettei kukaan ole jaksanut oikein alkaa tuohon hommaan, saati että olisi pysynyt pidempään Rakkauden rinnalla. Rakastamisen ei koskaan pidä olla työtä eikä sen tule olla vaivalloista, sillä se on tunne. Tunteitasi seuraten voit toki tehdä tekoja rakkauden eteen ja sen ylläpitämiseksi, mutta tärkeintä on olla rehellinen tunteilleen ja on seurattava niitä ehdottomalla varmuudella.

Rakkaus tiedosti, että ainoa vaihtoehto sille, että hänen elämänsä todella muuttuisi, on se, että tästä hetkestä eteenpäin hän sallii kaikki tunteensa itselleen. Hän päätti, että rakkaus saa olla hänessä ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Tasapainossa. Hän antoi itselleen luvan rakastaa ja ikävöidä ja samalla Rakkaus ymmärsi, että mikään ei koskaan ole hävinnyt häneltä. Ei mikään, sillä kaikki ON.

On aina ollut ja on aina oleva.

Sitä on virtauksessa eläminen, tätä on elossa oleminen, tätä on, kun jokainen solusi on auki ja loistaa. Tällöin kaikki on mahdollista, kaikki unelmasi toteutuvat ja vielä enemmänkin!

Vain salli kaikki tunteet itsellesi ja kuuntele mitä sydämesi kehottaa sinua tekemään ja sitten toimi niin.

Yksinkertaista eikö totta?