Olipa kerran Rakkaus

Tämä on tarina sinusta ja minusta

- meistä jokaisesta

 

 

 

Olipa kerran Rakkaus, joka oli kaikkeus.

 

Se oli täydellinen.

 

T Ä Y D E L L I N E N... se siis tarkoittaa, ettei siihen pidä mennä sorkkimaan yhtään, ei yhtään ja tämä on tarina siitä mitä tapahtuu, jos edes hipaiset täydellisyyttä sormenpäälläsikään...

 

Se oli kaikkialla, se tunsi kaiken, se tiesi kaiken, se oli osa kaikkea ja kaikki mitä ikinä oli olemassa oli siinä.

Se laajeni laajenemistaan, täyttyi suurenmoisuudesta, se täyttyi ja täyttyi rakkaudesta yhä enemmän ja enemmän. Lempeä pehmeys täytti sen kokonaan, pumpulimainen hellyys laajensi sitä yhä laajemmalle ja laajemmalle. Jokainen sen olemuksen osa oli täydellistä rakkautta, eikä se muusta tiennyt. Se imi itseensä lisää kaikkialla ympärillään olevaa rakkautta, se huokui rakkautta, se oli rakkautta, täydellistä puhdasta rakkautta.

Ja se syvä rakkaus synnytti siinä lisää rakkautta, se oli täydemmin olemassa, se täyttyi onnellisuudesta, se laajeni rakkaudesta.....

 

- ja se halkesi!

 

Se räjähti sadoiksituhansiksimiljooniksi pieniksi kimalteleviksi hiukkasiksi kaikkialle olevaisuuteen. Se oli nyt erillinen hiukkanen, mutta yhä se tunsi olevansa yhtä kaikkien muiden räjähtäneiden hiukkasten kanssa. Se pystyi yhä tuntemaan yhteyden muihin, se oli yhä virtaavuudessa, yhteydessä tietoisuuteen, vaikkakin se alkoi hitaasti hahmottaa erillisyyden energioita. Erillisyyden energia alkoi viehättää sitä, oman itsen tunteminen alkoi viehättää sitä ja jos se olisi silloin tiennyt kaiken mitä se tietää nyt, se olisi ehkä vastustanut tuota viehtymystä kaikin mahdollisin keinoin!

Mutta se ei tiennyt ja niinpä Erillisyys saattoi aivan vapaasti liehitellä Rakkautta. Erillisyys houkutteli Rakkautta siirtymään kauemmaksi toisista rakkaushiukkasista, jotta Rakkaus voisi paremmin nähdä itsensä, se kertoi Rakkaudelle, että sillä olisi oltava oma tila, kaukana muista, jotta sen kauneus näkyisi laajemmalle. Valheellisesti se uskotteli, että oli valinnut juuri tämän Rakkauden koko satatuhatmiljoonapäisestä rakkausjoukkiosta huomionsa kohteeksi ja Rakkaus tunsi itsensä mahtavaksi ja onnelliseksi, se tunsi suurta rakkautta Erillisyyttä ja kaikkea kohtaan.

Rakkaus ei tienyt, että Erillisyys oli samalla tavoin liehitellyt jokaista muutakin rakkaushiukkasta ja saanut niistä suurimman osan pauloihinsa. Eikä se tiennyt, että samalla, kun se tutustui Erillisyyteen se tutustui myös moneen muuhun uuteen tulokkaaseen. Kaikki tulokkaat kantoivat nimiä asioista, joihin Rakkaus ei vielä koskaan ollut törmännyt, mutta joiden kanssa se todellakin tulisi tutuksi.

Mutta vielä se ei tuntenut niistä ketään, vielä se tunsi koko olemuksessaan maailmankaikkeuden ympärillään, vielä se tunsi olevansa osa kaikkeutta, vielä se tunsi kaiken olevan osa itseään.

Rakkaus oli vielä rakkaus!

 

Tässäkään kohtaa ei olisi vielä ollut myöhäistä antaa asioiden olla, kaikki oli vielä hyvin!

 

Mutta aika kului ajattomuudessa johon myös Muutos oli asettunut asumaan. Yksi rakkaushiukkanen toisensa jälkeen siirtyi kauemmaksi muista rakkaushiukkasista tullakseen näkyväksi ja kokeakseen itsensä. Myös Rakkaus alkoi tuntea jotain erilaista, jotain mitä se ei ollut aiemmin kokenut.

Kun toiset olivat kauempana, se alkoi erottaa itsensä, se alkoi hahmottaa itsensä erillisenä osana muista. Erillisyyden kuiskuttelut olivat luoneet siitäkin erillisen, niin kuin jokaisesta toisestakin hiukkasesta, joilla edelleen oli yhteys toisiinsa, mutta tuo yhteys oli jo paljon, paljon heikompi kuin alkujaan. Rakkaus oli vastaanottanut Erillisyyden itseensä ja niinpä Rakkaus, joka alkujaan oli ollut täyttä rakkautta oli nyt yhdistelmä rakkautta ja erillisyyttä.

Rakkaus alkoi käännellä itseään ja se huomasi, että se voi liikkua, erillisenä, ihan omana erityisenä itsenään.

 

Tästä tulemme johtopäätökseen, että lahnan tavoin paikallaan möllöttäminen on paljon turvallisempaa ja järkevämpää kuin liikuminen, kuten tulet huomaamaan.

 

Ja niin paljon erillisyyttä siihen oli jo tarttunut, että sen sijaan, että olisi liikkunut muita rakkaushiukkasia kohti, se alkoi liikkua niistä yhä kauemmas ja kauemmas. Se huomasi, että Kaikkeus on suunnaton tila ja että se voisi valita sieltä minkä paikan tahansa itselleen. Sitä ohjasi halu mennä jonnekin missä kukaan toinen hiukkanen ei vielä koskaan ollut käynyt. Se halusi olla ensimmäinen.

Sen tarkoituksena toki oli tuoda rakkaus kaikkealle mihin se ikinä kulkikaan, laajentaa rakkaus taas takaisin koko kaikkeuteen, saada luotua takaisin se alkuperäinen täydellisyyden tila, jonka sen oma räjähtäminen oli hävittänyt. Mutta se ei huomannut, että muutama muu hiukkanen oli lähtenyt sitä seuraamaan sen loistaman valon ja rakkauden houkuttelemana ja että ne todellakin tulisivat sotkemaan Rakkauden hienon suunnitelman kokonaan. Näiden hiukkasten puolustukseksi on kyllä sanottava, että ne eivät seuranneet Rakkautta tarkoituksenaan pilata sen suunnitelmat, ne seurasivat sitä, koska Rakkauden seurassa on hyvä olla ja ne sokeutuivat rakkauden valosta ja saattoivat vain seurata sitä, niin lähellä kuin suinkin.

Näiden Rakkautta seuraavien hiukkasten nimet olivat Erityisyys, Rohkeus ja Vahvuus.

Niin tämä nelikko jatkoi yhteistä kulkuaan Kaikkeudessa, Rakkaus etunenässä valitsemassa ja päättämässä mihin mennään muiden hiukkasten seuratessa vaivihkaa kiltisti perässä.

Viimein nelikko saapui paikkaan, joka miellytti Rakkautta. Tuo paikka hohti Kaikkeudessa sinisenä ja kirkkaana ja se muistutti Rakkautta kaikesta siitä mitä oli ollut. Se vaikutti Rakkaudesta paikalta, jossa se voisi aloittaa rakkauden laajentamisen taas kaikkialle Kaikkeuteen. Eikä se vielä tiennyt, että sillä oli matkaseuranaan Erityisyys, Rohkeus ja Vahvuus...

 

Mokomat siipiveikot, olisivat pysyneet siellä missä olivat, tässäkin kohtaa oltaisi vielä saatettu saada homma haltuun.