Ariel palasi initaatiomatkaltaan vuoden kuluttua siitä, kun hän sille oli lähtenyt. Hän palasi isänsä ja äitinsä luo ja kertoi, että hän oli päättänyt astua valkoisen liekin sisarkunnan palvelukseen. Se merkitsi sitä, että enää hän ei palaisi vanhempiensa kotiin kuin kerran vuodessa syntymäjuhlansa aikaan, muun ajan hän viettäisi pappiskunnan oppilaana varjellen koko luomakunnan energioita.

Kului satoja ja taas satoja vuosia ja Ariel nautti elämästään valkoisen sisarkunnan palveluksessa. Hän oli saanut uusia sisaruksia, joita pääsi tapaamaan syntymäpäivinään ja yksi hänen veljistään oli myös liittynyt valkoisen veljeskunnan palvelukseen. Yhdessä he palvelivat valkoisen säteen temppeleissä ylläpitäen rauhaa ja rakkautta Äiti Maan pinnalla. Temppelin väki eli omassa maailmassaan, ja ehkä juuri sen vuoksi he huomasivat vaivihkaiset energiamuutokset muita aiemmin.

Sillä samaan aikaan heidän lemurialaisen yhteisönsä kanssa eli toinenkin kansa, joka oli yhtä pitkälle kehittynyt ja taitava toimissaan, joissakin jopa huomattavasti lemurialaisia pidemmällä. He olivat atlantislaiset, eivätkä nämä kaksi kansakuntaa kaikessa jakaneet toistensa mielipiteitä, varsinkaan muiden kansojen ohjaamisesta.

Lemurialaiset olivat sitä mieltä, että jokaisen kansan tuli antaa kehittyä omaa vauhtiaan. He halusivat, että näille muille ylläpidetään muutoksen ja kehittymisen mahdollisuuksien energioita, mutta muuten niiden annetaan kehittyä rauhassa ja löytää ratkaisunsa ongelmiinsa itse.

Atlantislaiset taas puolestaan halusivat ottaa kaikki muut kansat kontrollin alle, jakaa heille tietoa, mutta kontrolloidusti ja vain valvonnan alla. Näin ohjaten sitä millä nopeudella näiden muiden kehitys etenisi.

 

Miten käsittämättömältä näin jälkikäteen katsottuna tuntuukaan se, että kaksi näin pitkälle kehittynyttä sivilisaatiota ei saanut tällaisesta asiasta luotua kompromissia! Olisiko ollut niin vaikeaa tarjota muille opastusta sen mukaan mikä heitä olisi kiinnostanut? Tarjota tietoa alkeista eteenpäin, jokaisen tahtiin sopivasti. Missä oli luottamus siitä, että se joka oikeasti henkisen tiedon saa käyttöönsä, ei voi sitä väärin käyttää koskaan, koska rakkaus on se joka silloin ohjaa sinua...

 

Mutta nämä kaksi kansaa eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Kerta toisensa jälkeen neuvottelupöydistä nousi kaksi toisilleen yhä vieraammaksi ja vieraammaksi käyvää kansakuntaa.

 

Ariel ja muut valkoisen liekin sisaret ja veljet tunsivat nämä energiamuutokset, mutta he eivät voineet puuttua asioihin millään muulla tavalla, kuin luomalla lisää rakkauden ja luottamuksen energiaa kaikkialle. Mutta mikään ei läpäise sinua, ellet itse ole valmis sitä vastaanottamaan ja niin moni oli sulkenut itsensä, että valkoisen liekin palvelijat tekivät turhaa työtä.

Lemurialaisten ja atlantislaisten välinen kriisi kärjistyi kärjistymistään ja johti lopulta mittavaan sotaan. Sota kosketti jokaista Äiti Maata silloin asuttavaa kansaa, vaikka he eivät suoraan tienneetkään miksi maa heidän jalkojensa alla vavahteli, miksi vuoret sortuivat ja savusivat ja miksi sade lankesi heidän ylleen sadan päivän ajan. Äiti Maa vavahteli suuressa surussaan ja yritti saada lapsensa ymmärtämään, että tämä ei olisi oikea tie.

Mutta kuten niin usein sen jälkeenkin äidin sanat kaikuivat kuuroille korville ja maa jatkoi vavahteluaan ja hajoamistaan ja nämä kaksi kansaa jatkoivat sotimistaan.

 

Ariel ja muut valkoisen liekin palvelijat tiesivät, että aikaa on enää vähän. He tiesivät, että kaunis lemurialainen sivilisaatio oli pian tulossa tiensä päähän. Mutta yksikään heistä ei osannut aavistaa kuinka nopeasti tuho oli tulossa. He olivat tottuneet 30 000 vuoden sykleihin, joten heidän arvionsa ajasta ei ollut oikea.

Niinpä eräänä yönä valkoisen temppelin ylipappi tuli herättämään kaikki sisaret ja veljet ja kertoi, että aika on tullut. Hän kehotti kaikkia heitä menemään kotiinsa ja auttamaan läheisiään kestämään tuleva tuho.

Mutta kukaan heistä ei lähtenyt, he olivat luvanneet palvella Kaikkeutta ja sen he halusivat tehdä myös nyt.

Ja kun suunnattoman jättiläismäinen hyökyaalto keräsi voimiaan lemurian mantereen ympärillä, valkoisen temppelin palvelijat kiipesivät korkeimmalle vuorelle, muodostaen suuren valoympyrän sen laelle. Toisiaan käsistä pitäen he ryhtyivät laulamaan. He lauloivat jokaisen sydämeen rauhaa ja rakkautta, he lauloivat uskoa ja voimaa ja varsinkin he lauloivat anteeksiantamista.

Yhdessä silmänräpäyksessä valtava hyökyaalto oli pyyhkäissyt koko lemurian mantereen syvälle syvyyksiin.

 

Vielä viimeiseen hengenvetonsa saakka jokainen heistä lauloi lohtua, myötätuntoa ja rakkautta kaikkialle ja kaikkiin aikoihin.

 

Eikä Lemurian mannerta enää ollut olemassa.

 

Osa lemurialaisista oli ollut toisilla värähtelytasoilla valmistelemassa sinne uutta maailmaa, johon kaikki olisivat voineet siirtyä. Temppeleiden vartijat olivat viemässä liekkejä turvaan mahdollisen tuhon varalta, joten liekkien energia oli tallessa ja osa lemurialaisista säästyi hengissä. Mutta vei useita tuhansia vuosia ennen kuin he kykenivät saamaan asiat edes jollekin tolalle ja alkoivat taas ylläpitää energioita kaikkien meidän muiden puolesta.

 

Atlantista kohtasi sama tuho kuin lemuriaakin, sillä niin suuri oli Äiti Maan suru sen lasten kuoleman johdosta, että sen itku vavisutti kaikkea jäljellä olevaa. Sodat olivat heikentänee Atlantista niin, että myös se vajosi aikanaan meren syvään syliin.

 

Ja niin alkoi ihmiskunnan pitkä ja vaivalloinen matka unohduksesta takaisin tietoisuuteen. Matka, jolla sinäkin olet juuri nyt.