Rakkautta hieman jännitti lähteä ensimmäiseen elämäänsä, jossa se ei enää alkuperästään mitään muistaisi ja niinpä se suunnitteli tämän elämän tarkemmin kuin mitään aiempaa vielä koskaan. Rakkaus keskusteli muiden samaan kokemusvyyhtiin mukaan tulevien kanssa ja ne päättivät yhdessä keinoista joilla ne voisivat auttaa toisiaan eteenpäin, jos näyttäisi siltä, että toinen kokemuksessaan apua tarvitsisi. Rakkaus halusi myös laittaa itselleen vihjeitä matkan varrelle, herättelemään muistojaan, sillä se epäili suuresti, että matkasta ei tulisi helppo ilman muistoja. Tarkkojen, yksityiskohtaisten suunnitelmien jälkeen Rakkaus päätti, että nyt on aika siirtyä uuden kokemuksen pariin.

 

Se oli valinnut tähän kokemukseen miehen kehon ja se syntyi intiaaniheimon jäseneksi Pohjois-Amerikkaan. Noin viisivuotiaaksi saakka Rakkaus onnistui ylläpitämään yhteyttään muistoihinsa Kaikkeudesta, mutta pikkuhiljaa nuo muistot haalistuivat ja painuivat arjen askareiden alle. Tässä elämässä Rakkaus kantoi nimeä Nah- a- el, joka tarkoitti suunnilleen ” se joka kulkee jumalten kanssa”. Hän ei seurannut muita kylän nuorukaisia metsästysretkille sillä hänestä oli tulossa heimolle poppamies, taikojen tekijä, hengille puhuja ja näkymättömien maailmojen matkaaja. Yksitoistavuotiaana, initaatiomenojen jälkeen, hän siirtyi asumaan nykyisen poppamiehen tiipiihin ja oppimaan tältä kaiken mitä vain kykeni. Nah-a-el oli loistava oppilas. Hän osasi kuunnella mitä tuuli puhuu, hän osasi lukea kotkan lennosta merkit saaliista, tiesi täydellisellä varmuudella mikä rohto sopii mihinkin vaivaan. Hän luki kaiken aikaa merkkejä joita Rakkaus oli etukäteen suunnitellut löydettäväksi ja hän kuunteli sydäntään ja valitsi asiat elämäänsä sen kautta. Nah-a–el nautti elämästään ja aika ajoin tunsi yhteytensä Kaikkeuteen ja tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa.

Hän oli onnellinen ja nautti kaikesta oppimastaan, arvosti suuresti elämäänsä ja sitä että hän oli olemassa. Hän oli varma, että kun hän vain vielä oppisi hallitsemaan lisää taitoja hänestä tulisi paras poppamies, joka heimolla oli koskaan ollut.

 

Sitten yllättäen heimon poppamies kuoli, lähti kehostaan niin aikaisin, että Nah-a-elin opetus oli vielä kesken. Hän ei ollut vielä valmis poppamies, olisi ollut vielä paljon, paljon opittavaa, mutta vaihtoehtoja ei nyt ollut. Nah- a-elin olisi tehtävä viimeinen initaatiomatkansa ennen poppamieheksi tuloaan ja hän joutuisi tekemään sen yksin. Heimo tarvitsi pikaisesti poppamiehen, sillä muuten Manitu hylkäisi koko heimon.

 

Viimeiseen initaatioon kuului viettää kaksi viikkoa korkealla vuoren tasanteella ilman vettä ja ruokaa, avaten yhteys Kaikkeuteen, josta Nah-a-el saisi kaiken tarvitsemansa. Mutta Nah-a-el ei tiennyt kuinka hän saa yhteyden Kaikkeuteen. Hän oli kokenut tuon yhteyden olemassaolon vain ajoittain, ohikiitävän hetken ajan ja häntä pelotti, ettei hän osaa ottaa yhteyttä niin kuin aiempi poppamies oli osannut. He eivät olleet ehtineet opetuksissa vielä sinne asti.

Vuorelle menon ajankohta lähestyi vääjäämättä ja Nah-a-el mietti kuumeisesti mitä hän voisi tehdä, jotta saisi varmistettua yhteyden avautumisen. Silloin hän muisti ikivanhan rohtokasvin, jonka juurten syöminen avaisi mieleen aivan uudenlaisen tilan ja tätä kasvia hän päätti käyttää apunaan.

Heimon naiset kokoontuivat yhteen ja heimon miesten tanssiessa ympärillä he maalasivat Nah–a-elin kasvot ja yläruumiin asiaan kuuluvin merkein, punoivat hänen hiuksensa ja sitoivat niihin kotkansulkia merkiksi poppamiehen initaatiomatkasta. Tämä oli tärkeä tapahtuma koko heimolle, koko heimon tulevaisuus riippuisi siitä, että poppamieskokelas onnistuisi tehtävässään.

Nah-a-el kiipesi korkealle vuorelle, sen päällä olevalle sileälle tasanteelle ja asettui maahan istumaan. Hän seurasi auringon nousua ja laskua, kuunteli tuulta ja haukan kirkunaa, pyysi sadetta ja sai sitä, mutta yhteys Kaikkeuteen ei auennut. Kului päivä ja toinenkin, monta peräjälkeen ja Nah-a-el antoi pelon tehdä pesän itseensä. Pelko sai hänen vatsansa kouristlemaan kivuliaasti, se sekoitti hänen ajatuksensa kiertämään jatkuvaa kehää, näkemättä ulospääsyä tai ratkaisua missään. Häneen asettui pelko siitä, että hän epäonnistuisi yrityksessään avata yhteys Kaikkeuteen ja niin hän päätti suuressä pelossaan ja epätoivossaan turvautua viimeiseen keinoonsa.

 

Hän kaivoi nahkaisesta rohtopussistaan juuren jonka oli ottanut mukaansa. Auringon laskun aikaan Nah–a–el alkoi hitaasti pureksia juurta, pieniksi pieniksi paloiksi. Juuri poltteli suussa, se maistui kitkerältä ja sai vatsan kouristelemaan entistäkin enemmän. Sitkeästi hän kuitenkin jatkoi juuren syömistä, sillä hän tiesi, että se olisi syötävä kokonaan ennen kuin olisi toivoakaan yhteyden avautumisesta. Kouristukset vatsassa muuttuivat kovemmiksi ja kovemmiksi, polte suussa paheni, mutta syötävä hänen oli. Juuri kun hän ajatteli, ettei voisi kestää enää enempää, niin yhtäkkiä kaikki kipu oli poissa ja polte suusta oli kadonnut.

Itseasiassa Nah–a–elin koko keho oli kadonnut, hän tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa, tunsi olevansa rajaton, kevyt kuin höyhen, hänen kaikki ajatuksensa olivat poissa, hän ei ollut enää mitään, häntä ei enää ollut.

Sellaiselta hänestä tuntui, sillä hänen aistinsa valehtelivat hänelle, rohto vääristi hänen tuntemuksensa, poisti ajatukset ja kontrollin, aiheutti suunnattoman vapauden tunteen, vääristellyn tunteen yhteydestä Kaikkeuteen, jossa kaikki on mahdollista ja tässä tunneharhassaan Nah–a-el sai halun tanssia suurenmoisen kotkatanssin ja lentää.

 

Ja hän nousi ylös, esitti täydellisen kotkatanssin yllään loistaville tähdille, asteli tasanteen reunalle ja täytenä loistavan kuun valossa kohosi siivilleen...

 

Ja makasi maassa, kuolleena kuin kivi.