Jälleen kerran Rakkaus oli siirtynyt Kaikkeudesta ihmisyyteen, uuteen kokemukseen. Tällä kertaa hän oli valinnut itselleen miehen kehon ja hän oli valinnut kokemuksensa päälinjaksi olla pienen kirkon päämies. Hän valitsi oppaakseen uskon, aivan uudenlaisen, joka ei kantanut minkään tunnetun uskonnon nimeä, eikä niiden tunnusmerkkejä. Hän halusi opettaa kuinka sydäntä pidetään auki ja kuunnellaan sen viestejä. Hän oli valinnut juuri tämän ajan syntymälleen, koska reilut 10 ihmisvuotta hänen jälkeensä syntyisi myös toinen poikalapsi, joka oli muuttava maailmaa ja Rakkaus halusi olla tukena tässä suuressa teossa, olla apuna tälle sielulle parhaan kykynsä mukaan.

Rakkaus syntyi vaatimattomaan perheeseen, sen keskimmäiseksi pojaksi. Näin siksi, että keskimmäisenä poikana hän ei perisi tuota vaatimatonta tilaa, eikä hänellä olisi velvollisuuksia ja vastuita, jotka esikoiselle lankesivat. Niinpä hän saattoi vapaasti lähteä luostariin oppiin kaksitoistavuotiaana. Hänen vanhempansa ja perheensä olivat hänestä ylpeitä ja hän tunsi täyttävänsä ennaltamäärättyä tehtävää. Rakkaus osasi pitää sydäntään auki. Tälläkertaa mikään hänen elämässään ei ollut vaikeuttanut sitä.

Hänen perheensä eli omaa rauhallista elämäänsä, rakasti toisiaan ja antoi jokaiselle perheessä tilaa olla juuri sellainen kuin oli, haluamatta muuttaa ketään toista mitenkään. Luostariin siirryttyään Rakkaus edelleen sai tilaa olla se joka oli, koska tämä nimenomainen luostari kannusti löytämään aidon yhteyden Itseen, siellä kannustettiin löytämään jumaluus itsestä. Luostarissa hänelle annettiin uusi nimi, Rafael. Hänen uusi nimensä viittasi häneen kykyynsä parantaa ja suoraan käännettynä se merkitsi ”hän joka on Jumalan kaltainen”

Rafael nautti suuresti elämästään luostarissa. Vaistonsa ohjaamana hän tiesi aina mikä on avuksi kullekin parannusta hakemaan tulleelle. Väliin hän antoi rohtoja, väliin määräsi etsimään tietyn kiven hankalapääsyisestä rotkosta. Toisinaan hän määräsi hoidoksi rukousta, toisinaan rankkaa työntekoa. Hän näki jokaisesta mitä tämä eniten tarvitsee ja aina autettavat saivat avun.

Osa valtaapitävistä katsoi häntä ja koko luostarin toimintaa karsaasti, mutta koska luostari oli pieni, eikä osoittanut merkkiäkään halusta laajentua, he lopulta saivat olla täysin rauhassa, eikä kukaan kokenut heitä uhkaksi.

Rafael eli siis rauhassa kuunnellen sydämensä ääntä, ollen yhteydessä Kaikkeuteen ja nauttien elämästään.

Sana Rafaelin kyvyistä kiiri kauas ja monista lähikaupungeista, kylistä ja kauempaakin tuli naisia, miehiä ja lapsia häneltä ja luostarista apua saamaan. Rafael vastaanotti jokaisen ja joko auttoi heitä itse tai lähetti heidät jonkun toisen luostarissa palvelevan luo aina kun näki, että joku toinen, toisilla kyvyillä olisi suuremmaksi avuksi.

Tulipa Rafaelin luo eräs nuorukainen, jonka avuntarvetta Rafael ensin hämmästeli. Tulijasta huokui kaikkialle hänen ympärilleen niin suuri rakkaus ja läsnäolo, ettei Rafael kyennyt ymmärtämään miksi hän oli tullut paikalle.

Aluksi tulija osallistui vain Rafaelin pitämiin keskusteluhetkiin, joissa pohdittiin Kaikkeuden syntyä ja ihmisenä olemista. Kuuluipa niihin hetkiin myös harjoituksia mielen rauhoittamisesta, sydämen tyynnyttämisestä ja laajentamisesta sekä oman itsen parantamisesta. Tulija ei millään tavalla osallistunut keskusteluun, istui vain hieman kauempana toisista ja kuunteli tarkkaavaisesti ja harjoitteli kaikkia muita ahkerammin.

Vähitellen tuo nuorukainen ryhtyi jäämään paikalle sen jälkeen, kun muut olivat jo lähteneet ja kysyi aina Rafaelilta jonkun sillä hetkellä mieltään askarruttavan kysymyksen.

Alkuun kysymykset olivat samankaltaisia kuin mitä yhteiskeskusteluissakin läpikäytiin, mutta menivät aina astetta tai kahta syvemmälle. Rafael nautti nuorukaisen älykkäästä keskustelusta ja hänellä oli tunne, että jollakin tavalla hän auttoi nuorukaista keskustelujen avulla, vaikka apua ei suoraan pyydettykään.

Myös Rafael itse avautui heidän käymien keskustelujen avulla katsomaan maailmaa aivan uudella tavalla. Rafael sai näkyjä elämistä, joita hänellä oli ollut ennen tätä, hän muisti häivähdyksiä jostakin joka ei ollut mitään, mutta joka oli samalla kaikki. Varsinkin tätä ajatusta Rafael ja nuorukainen kääntelivät suuntaan ja toiseen, pohtivat sitä kantilta jos toiseltakin ja aina lopulta säikähtivät tuon ajatuksen suuruutta ja laajuutta ja ryhtyivät lopulta puhumaan jostain muusta.

Rafael ja nuorukainen olivat monesta asiasta samaa mieltä. He jakoivat ajatuksen siitä, että rakkaus laajimmillaan on se asia johon jokaisen tulee elämässään pyrkiä. He eivät tarkoittaneet rakkaudella lihan iloja, eivät ruuasta tulevaa nautintoa vaan he tarkoittivat sillä juuri sitä tunnetta, jossa ymmärrät itsesi olevan jokaisessa elävässä olennossa, sitä tietoisuutta, että jokainen elottomaltakin näyttävä osanen, kuten kivi, on mitä suurimmassa määrin elävä ja osa kokonaisuutta.

He ymmärsivät kuitenkin myös, että kaikki se mitä he vastustivat tuli mitä suuremmaksi osaksi heitä ja myrkytti heitä sisältäpäin. Niinpä he ottivat vastaan myös romanttisen rakkauden puolisoiltaan, nauttivat jokaisesta suupalasta jonka söivät, olivat kiitollisia auringonpaisteesta ja sateesta. He siunasivat jokaisen elämänsä hetken.

Rafael kävi nuorukaisen kanssa syvällisiä keskusteluja siitä miten asioiden jaotteleminen hyvään ja huonoon toi hankaluutta ja siitä miten ikävää heistä oli, että ihminen antoi syntymäperheensä määritellä itsensä onnistujaksi tai epäonnistujaksi, miten useimmat antoivat ulkopuolisen maailman määritellä heidät ja miten he alkoivat itsekin uskoa tuohon määritelmään. Rafael oli sitä mieltä, että suurin osa sairauksista tuli juuri siitä, ettei ihminen enää kuunnellut itseään ja että se oli kehon keino kertoa, että suuntaa tulisi pikaisesti muuttaa.

Nuorukainen kysyi Rafaelilta, että miten jo joku pieni vauva saattoi olla vakavasti sairas, se tuskin oli vielä mitään vaikutteita mistään ottanut? Rafael ei oikein osannut vastata tähän, mutta yhteisen pohdiskelunsa tuloksena he tulivat siihen tulokseen, että tuollaisen tapahtuman täytyy liittyä siihen, että täällä ollaan keräämässä kokemuksia ja myös hyvittämässä aiemmin tekemiään vääryyksiä.

Ja tämä pohdinta toi heidät ensikertaa sen asian eteen, että he eivät olleet täysin samaa mieltä asioista.

Nuorukainen oli sitä mieltä, että täytyi olla olemassa joku keino, jolla tällaiset turhat sairaudet ja kuolemat voitaisi välttää. Hän halusi tulla niin hyväksi parantajaksi, että hän voisi pelastaa jokaikisen avuntarvitsijan. Hän oli sitä mieltä, että mitään hyvitystä ei tarvitsisi olla, itseasiassa hänen mielestään mitään tarvetta minkään asian hyvittämiseen ei ollut tai jos oli, niin miksipä vaikka hän ei voisi hyvittää kaikkea kaikkien puolesta?

Rafael kavahti nuorukaisen ajatuksia, jotka hänen mielestään sotivat kaikkea olevaista vastaan. Hänen mielestään yksikään tapahtuma ei ollut turha, vaan sielun itsensä laatima suunnitelma, johon kukaan toinen ei saisi pyytämättä puuttua.

Ja vaikka he tätä asiaa vielä useinkin pohtivat, eivät he päässeet tästä yksimielisyyteen. He tapasivat harvemmin kuin aiemmin, mutta kuitenkin usean kerran viikossa edelleen. Kunnes tuli aika jolloin Rafael ei nähnyt nuorukaista kokonaiseen neljäänkymmeneen päivään ja silloinkin nuorukainen tuli kertomaan Rafaelille, että hänen täytyi nyt kuunnella sydämensä ääntä ja seurata sen ohjausta, joka kertoi, että hänestä tulisi suuri opettaja ja parantaja ja että hän voisi hyvittää kaikkien teot.

Rafael oli suunnattoman pettynyt ja surullinen. Hän ymmärsi, että heidän keskusteluhetkensä eivät enää koskaan olisi samanlaisia ja että ne vääjäämättä vähenisivä, kenties loppuisivat kokonaan.

 

Ja hän suri itsensä puolesta ja ystävänsä puolesta, joka ei tiennyt mikä häntä odotti. Koitti Jeshuan opetusten ja ihmetekojen aika ja Rafael oli ystävänsä tukena, vaikka ei aina tämän tekoja hyväksynytkään ja näki kenties ystäväänsä selkeämmin mihin kaikki tämä johtaisi. Eikä hän pitänyt siitä mitä hän näki.

 

Rafael ei pystynyt näkemään oman surunsa yli. Suru valui hänen ylleen kuin sumu, kylmä, kostea sumu ja Rafael ajatui karille yhtä varmasti kuin laiva sumussa. Rafael alkoi pelätä sitä minkä näki tulevan. Hän yritti vaivihkaa varoittaa ystäväänsä, mutta ei voinut sanoa asioista suoraan, koska hänen uskonsa kielsi puuttumasta toisen polkuun. Rafael käpertyi itseensä, sulki sydäntään, eikä halunnut nähdä ja niin hän petti itsensä ja itselleen antamansa lupauksen olla tässä elämässä apuna ja tukena sille suurelle sielulle, joka tulee tekemään suuria tekoja. Niin paljon hänen ihmismielensä pelkäsi kuolemaa ja sen näennäistä lopullisuutta, että hän lakkasi uskomasta siihen mitä hänen sydämensä hänelle kertoi ja muistutti.

 

Kivistävin tuntein Rafael seurasi Jeshuan elämää nyt hieman etäämpää. Ajoittain hän vuorostaan kävi kuuntelemassa Jeesuksen opetuksia, hieman erillään muista istuen. Joskus sanojen viisaus läpäisi hänen sydämensä suojaukset ja hän tunsi taas kaikkeuden virtaavan itsessään. Mutta useimmiten pelko esti häntä todella kuulemasta mitä Jeshua puhui ja hädissään hän rakensi yhä paksumpaa ja paksumpaa suojaa sydämensä ympärille.

Kauhuissaan hän seurasi kuinka Jeshuan toimet herättivät yhä enemmän huomiota ja ärtymystäkin. Hän näki valtaapitävien kuiskuttelun ja tiesi, että se päivä jonka hän oli ennalta nähnyt olisi pian käsillä.

Rafael kävi pitkiä vihaisia keskusteluja itsensä kanssa, koska ei noussut puhumaan ystävänsä rinnalle. Jakoihan hän kuitenkin suurimmalta osin täysin samat näkemykset kuin Jeshua, kykenihän myös hän parantamaan ja antamaan avun, hän vain ei tehnyt sitä noin suureleisesti, noin näkyvästi, noin huomiota kiinnittävästi.

Hän tappeli itsensä kanssa viikkokausia ja vihdoin hän päätti, että hän astuu esiin ystävänsä rinnalle, maksoi mitä maksoi. Niin Rafael lähti kulkemaan kohti kaupunkia jossa Jeshua nykyään oleskeli, hän oli varma, että löytäisi ystävänsä helposti.

 

Ja hän löysi.

Jeshua roikkui ristinpuuhun kiinnitettynä, vertavuotavana ja häväistynä. Rafaelin tullessa paikalle Jeshua avasi silmänsä vielä kerran ja suoraan Rafaeliin katsoen sanoi: ” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”

Ja niin Jeshua antoi henkensä ja Rafaelin sydän hajosi tuhansiksi ja taas tuhansiksi pirstaleiksi tai niin Rafael luuli, mutta kuolemallaan Jeshua oli hajottanut Rafaelin sydämen ympärillä olevan suojakuoren.

 

Surullisena ja hämmentyneenä, mutta jotenkin ehjempänä kuin pitkään aikaan Rafael kulki ympäri kaupunkia. Avoimin sydämin hän kohtasi jokaisen vastaantulijan, siunasi heidät ja pyysi jokaiselta anteeksi. Niin suuresti jokainen kohtaaminen Rafaelia paransi, että lopulta hän pystyi täydestä sydämestään antamaan anteeksi kaikille niille, jotka Jeshuan olivat ristinpuulle asettaneet ja väärin perustein tuominneet.

Rafael etsi käsiinsä Jeshuan vaimon ja pojan ja lupasi viedä heidät turvaan toiseen maahan, kauas tästä paikasta. Rauhaan ja tuntemattomuuteen.

Tuolla uudessa maassa Rafael eli vielä pitkään, tuntemattomuudessa ja vaatimattomuudessa, mutta itselleen hän ei koskaan kyennyt antamaan anteeksi.