Kerta toisensa jäljeen Zazamiel haettiin huoneeseen, jonka tapahtumat vaikuttivat häneen kerta kerralta vähemmän ja vähemmän. Samoin oli käynyt muiden naisten kohdalla ja vangitsijat uskoivat, että itse Paholainen suojeli heitä kaikkia ja suuri Pelko syttyi heidän sydämissään.

 

Seuraavalla kerralla Zazamiel ei tuntenut enää pienintäkään pelon häivähdystä, kun hänet haettiin huoneeseen. Hän tiesi jo mitä odottaa ja kehon kivun hän osasi sietää.

 

 

Mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa.

 

Huoneessa odotti sata miestä.

 

Zazamielin vaatteet revittiin hänen yltä.

 

Hänet kätensä kiinnitettiin nahkahihnoilla pään yläpuolelle ja hänen jalkansa levitettiin auki ja sidottiin kettingeillä kiinni.

 

Zazamielin sydän takoi hurjasti, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa.

 

Yksi toisensa jälkeen, nuo sata miestä työntyivät hänen sisäänsä, mitään sanomatta, mitään puhumatta, antamatta yhdenkään tunteen koskettaa Zazamieliä. Zazamiel haistoi miesten hien, tunsi ahnaat katseet paljaalla ihollaan, nahkaremmit hiersivät hänen kätensä ja jalkansa verille ja Zazamiel huusi kivusta, jokainen työntyminen hänen sisäänsä viilsi veitsen lailla, hän vääntelehti vimmatusti päästäkseen pakoon.

Mutta siinä hän oli avuttomana, kidutettuna ja kuin ristiinnaulittuna,

sadan miehen nöyryyttämänä ja häpäisemänä.

 

Sydän tuhanteen palaan pirstaloituneena.

 

Zazamiel oli ollut neitsyt ennen tätä tapahtumaa ja sisimmässään hän tiesi, että hänessä oli nyt tuhottu jotain sellaista, jonka kokoamiseen häneltä menisi ikuisuus. Eikä hän kyennyt antamaan anteeksi, eikä hän kyennyt löytämään tietään rakkauteen.

 

 

Koitti kuulustelujen päivä. Muut naiset olivat kokeneet saman kuin Zazamiel, mutta suurin osa heistä oli silti löytänyt tiensä takaisin rakkauteen, koska he olivat osanneet varautua siihen mitä oli tulossa heti kun olivat miesjoukon nähneet. Mutta Zazamiel ei ollut osannut varautua.

Heidät kaikki vietiin kuulustelusaliin yhdessä. Muut naiset järkyttyivät nähdessään Zazmielin, joka näytti nyt kymmeniä vuosia vanhemmalta kuin aiemmin ja joka tuntui täysin poissaolevalta. He yrittivät lähettää Zazamielille rakkautta, mutta tämä ei kyennyt sitä vastaanottamaan. Hänen sielunsa oli täysin turta.

 

Kuulustelu oli pelkkä farssi. Sanoivatpa naiset mitä tahansa tai olivat sanomatta, yksi toisensa jälkeen heidät tuomittiin noitina, kuolemaan roviolla polttamalla.

 

Heidät sidottiin yhteiseen isoon rovioon. Ympärille kokoontuneet ihmiset hurrasivat ja ne naiset, jotka olivat heistä huhuja levittäneet olivat lähimpänä roviota heittelemässä heitä mädillä kananmunilla ja omenilla.

Mutta niin suuri oli roviolla poltettavien naisten rakkaus itseään kohtaan, että heistä jokainen vuorollaan alkoi laulaa Zazamielin heille laulamaa laulua ja viimeisenä lauluun yhtyi Zazamiel.

 

Toisten naisten anteeksiantava, pyyteetön rakkaus oli avannut hänet olemaan taas se, joka hän oikeasti oli ja laulullaan hän antoi anteeksi kaikille, jotka eivät taaskaan tienneet mitä tekivät.

 

Mutta Kaikkeuteen päästyään Rakkaus oli taas epätoivoinen. Se ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää miksi kaikki sen elämät menivät pilalle. Miksi mikään ei voinut onnistua niin kuin se oli suunnitellut? Miksi eläminen oli niin vaikeaa, toki ajoittain hauskaa ja usein mielenkiintoista, mutta aina vääjäämättä vaikeaa? Miksi? Miksi? Miksi?