Kaikkeuteen palatessaan Rakkaus oli yhtä lohduton kuin Äiti Maa oli ollut. Rakkaus ei nähnyt tässä elämässään mitään onnistunutta, ei mitään hyvää. Hän oli yrittänyt parhaansa, ollut osa jostakin kauniista ja erityisestä. Jostakin joka olikin ollut vain tuhoa! Hän näki vain epäonnistumisen joka tällä kertaa oli koskettanut koko ihmiskuntaa. Rakkaus päätti, että nyt saa riittää. Se ei inkarnoituisi enää yhden yhtäkään kertaa!

 

Ja niinpä kokonaisen ikuisuuden se oli, vain oli, tekemättä mitään, suunnittelematta mitään, muistamatta tai muistelematta mitään. Ikuisuudessa sitä kuitenkin kutsui yksi sana – rakkaus – ja se tiesi, että sen oli inkarnoiduttava vielä uudelleen.

 

Kaikkeudessa Rakkaus tapasi pitkästä aikaa Erityisyyden, muistako hänet vielä?

Rakkaus halusi tietää mitä kaikkea Erityisyys oli tässä välillä kokenut ja mihin se aikoi mennä seuraavaksi.

Erityisyys katseli Rakkautta pitkään ja sanoi sitten, että hän ei ollut valinnut yhtäkään kokemusta enää koettavakseen niiden muutamien ensimmäisten jälkeen.

Rakkaus hämmentyi ja sanoi ettei niin saa tehdä, on pakko valita uudelleen ja uudelleen, on pakko korjata tekemänsä vääryydet ja antaa muille mahdollisuus korjata kaikki ne mitä he ovat sinulle tehneet. On vain PAKKO jatkaa kunnes saa helminauhansa puhdistettua.

Erityisyys kysyi silloin, että muistaako Rakkaus mitä Kaikkeus sanoi heti sen ensimmäisen kokemuksen jälkeen?

Kaikkeus oli sanonut, että jokainen saa vapaasti valita mitä ikinä haluaa, niin kauan kuin haluaa. Ja Erityisyys ei ollut halunnut, eikä Rakkaudenkaan tarvitsisi valita uutta elämää, ei olisi koskaan tarvinnut. Niin kuin ei sinunkaan tai minun, minkäänlaista pakkoa ei ole.

Kaikkeudessa KAIKKI oli jo koettu, KAIKKI oli jo valmista, siellä kaikki ON, oli ollut ja tuli aina olemaan puhdasta RAKKAUTTA.

 

Rakkaus jäi pohtimaan ystävänsä sanoja. Mitä jos yksikään näistä sen kokemuksista ei vielä olekaan tapahtunut? Mitä jos rakkaus yhä on kaikkeudessa alkuperäisenä hiukkasena? Mitä jos kaikki kokemukset ovat jo tapahtuneet ja hän selvisi kunnialla labyrintistä ulos? Mitä jos hänkään ei ollut koskaan lähtenyt uudestaan kokemukseen?

Mitä jos kaikki oli pelkkää harhaa? Mitä jos mitään ei edes ollut olemassa, ei Rakkautta ei Erityisyyttä ei mitään? Mitä jos oli vain Kaikkeus jossa ei ollut mitään, mutta jossa oli kaikki?

Mitä jos kaikki tapahtunut oli vain Kaikkeuden näkemää unta ja Rakkaus oli olemassa vain unessa?

Mitä jos ei ollut edes Kaikkeutta, ei mitään?

Mutta mikä oli silloin se joka koki, ajatteli, tunsi? Onko silloin olemassa lukija tai kirjoittaja?

Mitä jos on vain yksi Olemus joka sisältää kaiken menneen, nykyisen ja tulevan? Kuka tämä olemus on ja onko sekään olemassa?

Ollako vai eikö olla? Siinäpä tosiaan kysymys!

 

Ja Rakkaus päätti olla.

Ainakin vielä kertaalleen se päätti syntyä uuteen kokemukseen. Hän rakasti kokemuksiaan, kuitenkin, kaikesta huolimatta. Hän halusi viedä rakkautta kaikkialle, kertoa Kaikkeudesta, kertoa valitsemisen mahdollisuudesta.

Hän halusi auttaa ja parantaa. Hän halusi kertoa jokaiselle, että jokaisella on taidot ja kyvyt parantaa itsensä ja elää unelmiensa elämää ja että heillä on aina mahdollisuus muutokseen, aina voi valita toisin ja että jokainen AINA saa sen mitä valitsee. AINA, siitä ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan yhtäkään poikkeusta.

Niin Rakkaus veti syvään henkeä ja sukelsi takaisin olevaisuuteen...