Kahta päivää ennen kuin Zazamiel olisi täyttänyt lupauksensa kuukaudesta, tuli leiriin sotilaita kesken aamuisen auringon tervehtimisen. Kaikki paikalla olijat vangittiin ja heidän silmänsä peitettiin ja heitä kiellettiin puhumasta keskenään.

 

Zazamiel tunsi kuinka hänen vieressään kulkevien naisten energia laski, kuinka pelko sai heissä vallan ja hän ei voinut antaa naisten tekemän suuren työn valua hukkaan. Hän alkoi laulaa, hän ei tiennyt mistä sanat tulivat, ei muistanut mitä ne tarkoittivat, mutta laulu kumpusi suoraan hänen sydämensä syvyyksistä, ikiaikaisista muistoista, niistä jotka hän oli itseltään piilottanut.

Zazamiel tunsi äkillisen kivun ohimollaan ja vajosi pimeyteen.

Hitaasti pääkipuun herätessään, hän tunsi olevansa kivilattialla, mutta hän ei ollut enää sidottuna, eikä hänen silmillään ollut sidettä. Ympärilleen katsellessaan hän huomasi olevansa tyrmässä, pienessä ahtaassa kopperossa, jossa juuri ja juuri mahtui istumaan.

Hän ei tiennyt mitä muille oli tapahtunut tai missä he olivat ja hän saattoi vain toivoa, että kaikki muistaisivat mitä heille oli opetettu ja käyttäsivät oppimaansa hyväkseen.

 

Määrätietoisesti Zazamiel alkoi koota omia energioitaan, hengitti rauhallisesti syvään, tervehti mielessään aurinkoa ja avasi itseään rakkaudelle. Vähitellen hän saavutti sen tilan, joka oli hänelle ominainen ja samassa kopin ovi vedettiin auki. Kovakouraisesti Zazamiel riuhtaistiin ylös lattialta ja häntä lähdettiin kuljettamaan haisevaa käytävää pitkin johonkin toiseen tilaan.

Matkalla hän näki yhden naisista, joka ei uskaltanut katsoa häneen ja jonka kasvoista vuosi verta. Zazamiel säikähti, mutta lähetti toiselle niin paljon rakkautta kuin suinkin pystyi, kuin muistuttaakseen, että kaikki on edelleen mahdollista.

Zazamiel vietiin varjoisan huoneen keskelle. Huone oli täynnä veren hajua ja kummallisia laitteita, joiden tarkoitusta Zazamiel ei ymmärtänyt. Yhtäkkiä hän tunsi viiltävän kivun selässään ja tunsi veren valuvan selkäänsä pitkin. Kipu iski häneen yhä uudelleen ja uudelleen, hänen pelkoonsa sekoittui virtsan ja veren haju ja hän vajosi armolliseen pimeyteen.

Taas hän heräsi samasta pienestä kopista, verta valuvana ja kipujen keskellä. Hän ei kyennyt menemään kipunsa yli, se tuntui ympäröivän hänet kaikkialta. Nyt vasta hän saattoi ymmärtää, mitä muut olivat tarkoittaneet sanoessaan, ettei hän tiennyt mistä puhui. Nyt hän ymmärsi miten vaikeaa oli päästä onnellisuuden tilaan kaikkialla tykyttävien kipujen keskellä.

Mutta hänellä oli yhä uskonsa, joka oli kuin hento vaaleanvihreä verso maasta kohoamassa ja siihen hän tarttui. Siitä hän ammensi rakkautta ja löysi takaisin itseensä ja kivut jäivät hänen tietoisuutensa ulkopuolelle.

Pian taas kopin ovi vedettiin auki ja hänet kuljetettiin samaan pelottavaan huoneeseen kuin aiemminkin. Kukaan ei puhunut hänelle vieläkään mitään, mutta nyt Zazamiel tiesi mitä odottaa, hän oli valmistautunut, hän oli yhteydessä itseensä, eikä mikään voisi häntä oikeasti satuttaa.

Hänet kiinnitettiin omituiseen laitteeseen jossa hänen jalkoihinsa ja käsiinsä kiinnitettiin ruskeat, paksut, nahkaiset remmit ja hänen ruumistaan alettiin venyttää ja venyttää. Hän kuuli ilkeitä naksahduksia nivelistään ja kipu oli taas kaikkialla, mutta jotenkin hän onnistui olemaan sen ulkopuolella. Hän huusi ja itki kyllä, mutta kipu ei ollut hänen sisällään, se oli hänen ulkopuolella.

Kun häntä taas oltiin viemässä takaisin koppiin, tuli yksi naisista taas häntä vastaan. Vangitsijat olivat ehkä toivoneet, että kun vangit näkisivät toisensa ja sen mitä kummallekin oli tehty, he menettäisivät uskonsa ja murtuisivat kuulusteluissa, jotka pian olivat edessä. Mutta toisin kävi. Sen sijaan molemmat loivat toisiinsa vain syvää rakkautta huokuvan katseen ja toisiltaan lisävoimaa saaneena he jatkoivat matkaansa turvallisin mielin.

Tällä kertaa Zazamielin oli aiempaa helpompi koota itsensä, hän oli lähempänä itseään kuin koskaan aiemmin. Hän tunsi sydämensä sykkeen voimakkaana rinnassaan ja omia energioitaan laajentamalla hän lähetti rakkautta kaikkialle ympärilleen. Toiset naiset tunsivat sen ja ottivat lähetyksen vastaan ja saivat voimaa alkaa koota omaa energiaansa normaalille tasolle. Myös vangitsijat tunsivat lähetyksen, mutta heissä se vain lisäsi pelkoa eivätkä he osanneet ottaa sitä vastaan.