Kaiken toisin ajattelemisen keskellä Rakkaus havahtui huomaamaan, että oli asia, josta hän ajatteli toisin, oman henkilökohtaisen maailmansa mittapuun mukaan. Oli asia johon Rakkaus ei uskonut.

Rakkaus kykeni uskomaan enkeleihin, muistipa jopa hetken jolloin hänen enkelinsä oli kertonut, ettei Rakkaus näe enkeliään ennen kuin on aikuisuuden keskellä pystynyt palauttamaan lapsen uskon itselleen takaisin. Yhtäkaikki Rakkaus edelleen puhui enkelinsä kanssa, muttei nähnyt tätä, joskin hän ajatteli yrittävänsä liikaa ja väärällä tavalla. Rakkaus uskoi toisiin ulottuvuuksiin, yksisarvisiin, lohikäärmeisiin, joulupukkiin, keijuihin.... kun joku hämmästeli tätä ja kysyi miten hän saattoi uskoa johonkin mitä ei ole koskaan nähnyt, niin rakkaus vastasi, että ei hän ole nähnyt koskaan eskimoakaan tai valasta ja nekin ovat silti kuulemma olemassa. Muiden olemassaolo ei voi liittyä Rakkauden tai kenekään muunkaan kykyyn havaita niitä.

Mutta oli tuo yksi asia johon Rakkaus ei uskonut!

Atlantis!

Rakkaus muisti jo varhain lapsena lukeneensa Atlantiksesta ja pitäneensä sitä puhtaasti satuna. Atlantis oli hänelle paikka, jota ei ollut olemassa, ei ollut koskaan ollutkaan ja tässä uskossa Rakkaus vietti monta vuosikymmentä. Vaikka asiaa useaan kertaan yritettiin tuoda hänen tietoisuuteensa, niin hän ei halunnut tietää Atlantiksesta mitään. Sitä ei ollut. PISTE.

Mutta koitti vääjäämättä aika, jolloin menneitä asioita alkoi nousta pintaan. Rakkaushan oli päättänyt, että tämä olisi hänen viimeinen kertansa inkarnaatiossa, joten pakkohan kaiken oli nousta ylös. Niinpä eräänä iltana, osallistuessaan ystävänsä pitämään meditaatioon Rakkaus joutui oudon kokemuksen pauloihin. Meditaation musiikki oli rauhallista ja kaunista ja meditaatiomatka ohjattuna kulki upeassa maisemassa auringosta ja lämmöstä nauttien.... paitsi Ŕakkaudella. Rakkauden korvissa musiikki pauhasi niin kovalla, ettei hän kuullut ohjaajan sanoja! Musiikissa oli kirkonkellot, jotka moikasivat niin että tärykalvot olivat puhjeta ja koko keho tärisi kauttaltaan. Rakkaus halusi nousta ylös, paeta paikalta, mutta ei kyennyt liikkumaan. Niinpä hän yritti tasata hengitystään ja palata tarkastelemaan tuota paikkaa johon hänet oli viety.

Rakkaus näki itsensä mieshahmossa juoksemassa hätäisesti ympäriinsä varoittamassa ihmisiä, käskemässä heidän paeta ylös vuorille, sillä pahaa on tapahtumassa. Se oli Rakkaus itse, joka soitti varoituskelloja kirkon tapulissa. Pidemmälle Rakkaus ei nähnyt, koska hänet heitettiin seuraavaan tarinaan, jossa hänet -taas mieshahmossa- uhrattiin auringon jumalalle jossain vuoristomaisemassa ja samassa hän oli jo seuraavassa näyssä, jossa hänet skalpeerattiin niin, että hän oli vielä hetken hengissä katsellen kuinka toisen heimon mies piti hänen päänahkaansa ilmassa voiton merkkinä... ja kaiken aikaa taustalla jylisivät kirkonkellot ja Rakkaus tunsi, sen hetkisessä naisenkehossaan, kuinka veri valui päälaelta hänen olkapäilleen... Lähes yökäten Rakkaus pakotti itsensä pois meditaatiosta, silitti käsillään päätään tarkistaakseen, että verta ei vuotanut ja istui loppumeditaation ajan silmät avoinna, kuunnellen soljuvaa rauhallista musiikkia, ihmetellen missä kirkonkellot ovat. Tuolloin Rakkaus ei sitä vielä ymmärtänyt, mutta tämä tapahtuma oli alku hänen palautuville muistoilleen Atlantiksesta.

Tuohon samaan aikaan Rakkaus oli mukana ryhmässä, joka perustui Lemurian opetuksiin ja niin lähellä toisiaan nuo kaksi upeaa sivilisaatiota olivat olleet, että Rakkaus väistämättä joutuisi kohtaamaan myös Atlantiksen muistot. Eivät Lemuriankaan muistot olleet helppoja palauttaa muistiin, mutta tuossa ryhmässä hän koki olevansa ystävien parissa ja se teki kaikesta hieman helpompaa. Atlantiksen hän joutuisi kohtaamaan yksin. Hetki hetkeltä, pala palalta nuo muistot nousisivat ylös, niin paljon, että Rakkaus voisi olla taas ehyt, että Rakkaus voisi olla rakkaus!