Rakkaus pakotti tuon muiston Atlantiksesta katoamaan jonnekin mielensä ja kehonsa uumeniin. Hän ohitti tuon viiltävän surun ja sydäntä raastavan kaipuun, niin kuin oli tehnyt jo kovin usein tässä nimenomaisessa nykyhetken elämässä kohtaamilleen hankalille tunteille muutenkin.

Hän oli selviytyjä, kovaksikeitetty mimmi, joka ei vähistä hätkähtänyt. Toki hän oli erityisen herkkä, mutta jo hyvin varhaisessa vaiheessa hän oli oppinut piilottamaan tuon herkkyyden. Useimmin hän piilotti sen tehokkuuden, suorittamisen ja kontrolloinnin alle. Kun hän halusi saada oman tahtonsa läpi, hän käytti kovaa ääntä, taitavaa perustelua ja suoraa käskyttämistä. Joidenkin mielestä hän oli pelottava ja tunteeton.

Oli tiettyjä tapahtumia, kuten elokuvien katsominen, sorrettujen ja hädänalaisten auttaminen sekä eläinten suojeleminen, joissa hän salli sen tulla esiin, mutta muutoin hän piti tarkasti huolta, ettei kukaan saa tietää miten herkkä hän on. Oli erittäin harvinaista, että Rakkaus olisi itkenyt itsensä tai oman elämänsä vuoksi tai muiden nähden ylipäätään mistään syystä. Noina hetkinä, jolloin itku olisi ollut puhdistaja ja vapauttaja, nousi intiaani hänessä esiin, silloin nosti tuo sisäinen selviytyjä päätään ja niin Rakkaus nieli kirvelevän itkunsa ja polttavat kyyneleet kaivoivat syvät urat hänen sisimpäänsä.

Eivätkä nuo kyynelten tekemät haavat parantuneet itsestään. Vähitellen Rakkaus ymmärsi, että hänen olisi pakko kohdata nuo itseensä kätkemät asiat, jotta hän vihdoin voisi palata olemaan se joka hän on.

Rakkaus havahtui huomaamaan, että hänen elämästään oli kadonnut ilo, onnellisuus ja intohimo. MIKÄÄN EI ENÄÄ TUNTUNUT MILTÄÄN! Kaikki oli yhtä samaa harmaata massaa. Milloin hän oli nauranut viimeksi? Milloin hän oli innostunut jostakin kunnolla? Miten kaukana oli sellainen aamu, jolloin hän hymyili heti herättyään ja nautti siitä, että uusi päivä oli alkamassa? Missä olivat ne päivät, jolloin hän itsensä peilistä nähtyään oli ilahtuneesti voinut sanoa peilikuvalleen ja keholleen ”minä rakastan sinua, kiitos että olet siinä!”

Vaikka Rakkaus kuinka tiesi, että noiden kysymysten esittäminen ei toisi vapautusta, niin hän ei voinut itselleen mitään. Rakkaus tiesi, että hän vain vahvistaa sitä tilannetta johon ajatuksensa keskittää, mutta silti nuo kysymykset kaikuivat hänen päässään, kehossaan…kaikkialla hänen ympärillään.

Rakkaus rupesi inhoamaan ihmisiä, jotka näyttivät iloisilta ja onnellisilta, joiden näkeminen vain lisäsi hänen omaa räikeänä loistavaa epätäydellisyyttään. Hän kritisoi opuksia, jotka opettivat olemaan kiitollinen kaikesta. Hän ei ollut! Hän ei nähnyt mitään hyvää elämässään eikä pystynyt ymmärtämään kuinka kiitollisuus voisi muuttaa hänen elämänsä. Tyynesti Rakkaus vähät välitti siitä, että hän itse oli joskus puhunut samojen ajatusten puolesta ja tiennyt tasan tarkkaan kuinka elämän voi muuttaa kiitollisuuden avulla.

Häntä ärsytti suunnattomasti kaikki kirjoitukset, joissa kehotettiin ajattelemaan positiivisesti ja luomaan iloa elämään. Rakkaus ei kiroillut, mutta noina hetkinä hänen olisi tehnyt mieli lasketella suustaan pahanmakuinen ärräpää jos toinenkin. Mutta hän nieli myös nuo sanat ja niin sai keho kannettavakseen kyynelten lisäksi myös ison joukon kirosanoja, vihaa ja kiukkua.

Keho parka.

Ja tuo rakas keho yritti kaikin keinoin kertoa Rakkaudelle, että se kantaa mukanaan asioita, jotka saavat sen voimaan pahoin.

Mutta mitä pahemmin keho voi, sitä syvemmälle tuskansa uumeniin Rakkaus kadotti itsensä.

Rakkaus alkoi syödä yhä enemmän ja enemmän. Hän ei tietoisesti ajatellut asiaa, mutta suklaalla hän tukahdutti kaiken ikävään ja suruun liittyvän tunnepitoisen kuonan, muut karkit tappoivat tylsyyden, sipsit ja suolapähkinät taltuttivat orastavankin intohimon asiaan kuin asiaan ja leipien jatkuva puputtaminen hautasi tehokkaasti alleen yksinäisyyden ja petetyksi tulemisen tuskan. Rakkaus lihoi ja lihoi ja lihoi… lihomisen myötä liikkuminen kävi hankalammaksi ja vaivalloisemmaksi. Oman peilikuvan katsominen toi tympeän ällöttävyyden hajun sieraimiin, kaikki vaatteet näyttivät säkeiltä hänen päällään ja koitti hetki, jolloin keho ei enää kestänyt, vaan alkoi huutaa!

Keho kieltäytyi maitotuotteista, se yritti sitä kautta kiinnittää Rakkauden huomion. Huonoin tuloksin. Rakkaus keksi helposti korvikkeet ja kehon oli keksittävä muita keinoja. Keho yritti alkuun saada huomiota ruokien kautta, koska ruuasta oli tullut Rakkaudelle niin tärkeä tunteiden patoamiskeino, mutta Rakkaus vain vaihtoi toisiin vaihtoehtoihin ja kehon oli taas keksittävä jotain muuta.

Kaiholla keho muisteli aikoja jolloin Rakkaus oli kuunnellut sitä ja kommunikoinut sen kanssa. Silloin se oli saanut liikkua tarpeeksi ja monipuolisesti, silloin se oli nauttinut ravitsevaa, maittavaa ruokaa. Kehoa oli huollettu kosketuksella ja ihonhoidolla…. mutta toisin oli nyt.

Liikkumisella se ei nyt huomiota saanut, koska Rakkaus oli lakannut liikkumasta vuosia sitten. Keho ei enää keksinyt muuta kuin kivun ja sairaudet. Hammassärkyä, korvakipuja, nuhaa, kurkkukipua – ei toivottua tulosta. Rakkaus vain ahtoi itsensä täyteen lääkkeitä ja keho voi vielä aiempaakin huonommin.

Nyrjähtäneitä nilkkoja, jännetupintulehduksia, migreeniä ja kivistäviä hartioita. Kaikin keinoin keho yritti kertoa Rakkaudelle, että suunta on väärä. Mutta Rakkaus ei enää osannut kuunnella. Rakkaus ei jaksanut kuunnella, Rakkaus ei jaksanut välittää.

Rakkaus ja keho olivat yhdessä joutuneet syöksykierteeseen ja maa lähestyi uhkaavaa vauhtia, kohta ne saattaisivat jo erottaa ruohonkorren lähietäisyydeltä ennen kuin yhdessä mäjähtäisivät maahan.

Mitä enemmän keho kipuili ja sairasti sitä huonommaksi Rakkauden kokonaistilanne muuttui, sillä nyt alkoi myös mieli rakoilla.

Ja kaikkein pahimman tuskansa keskellä Rakkaus päätyi pohtimaan kuinka voisi helpoiten vapautua kaikesta…