Olisi typerää yrittää edes väittää, että Rakkauden elämä muuttui kertaheitolla. Ei Rakkaus herännyt seuraavaan päivään yltiöpäisen onnellisena, rikkaana tai grammaakaan laihempana. Mutta selkeästi jokin oli muuttunut. Jos joku olisi kysynyt mikä oli muuttunut, ei Rakkaus olisi osannut selittää. Hän ei olisi osannut paikantaa muutosta, mutta hänestä TUNTUI paljon paremmalta. Paremmalta kuin vuosiin. Ihan kuin hän olisi herännyt pitkästä, pitkästä unesta ja nyt elinvoima palaisi häneen kohisten.

Rakkaus alkoi uskoa, että kaikki on mahdollista! Aivan kaikki!

Hän ymmärsi kuitenkin, että mahdollisuuksien näkyväksi tulemiseen tarvitaan toteuttaja, sellainen toteuttaja, joka uskoo kaiken olevan mahdollista.

Rakkauden tarvitsi siis vain saada mielensä uskomaan, että kaikki on mahdollista. Mielen on antauduttava, mielen on päästettävä irti kontrollista ja lopputuloksesta, ellei näin tapahdu, niin Rakkaus on edelleen kiinni selviytymisessä hetkestä, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Mieltä voi harjoittaa ja se nauttii uuden oppimisesta, mutta pelkkä mekaaninen harjoittaminen ja toiveiden ääneen hopottaminen ja kertominen kuinka kiitollinen onkaan siitä ja siitä – se ei vaan riitä. Rakkaus huomasi sen nopeasti ja ryhtyi muistelemaan kuinka hän nuorempana oli saanut asiat tapahtumaan, hän muisteli tapaa, jolla oli haaveillut ja unelmoinut ja mietti mikä niissä oli ollut kantavana voimana.

Kun Rakkaus tarkkaan muisteli, niin hän löysi yhden yhteisen nimittäjän ILON, mutta sitä eilistä naurunpuuskaa lukuun ottamatta ilo tuntui edelleen loistavan poissaolollaan Rakkauden elämästä.

Rakkaus päätti kuitenkin aloittaa unelmoinnin. Hän antaisi toiveiden kummuta sydämestään, antaisi niiden tulla näkyviin ja kuuluviin, hän antaisi mielensä tarkastella niitä. Hän päätti kuitenkin asettaa mielelleen haasteen, Rakkaus haastoi mielensä löytää keinon toteuttaa toive sen sijaan, että mieli normaaliin tapaansa alkaisi välittömästi miettiä miksi toivetta ei kannattaisi toteuttaa tai mikä siinä kuitenkin menisi pieleen.

Rakkaus antaisi sydämensä tuoda jonkun toiveen esiin ja pyytäisi mieltään apuun keksimään keinon jolla tuo toive voidaan toteuttaa ja löytämään uskon siihen, että se osaa ja onnistuu.

Ja samaan aikaan Rakkaus kuuli sisältään tuon äänen, jota ei ollut kuullut pitkään aikaan ja tuo ääni sanoi:” aloita pienistä asioista ja siirry sitten suurempiin ja suurempiin. Usko minua, unelmiesi elämä on aivan mielesi ulottuvilla…”

Niin Rakkaus alkoi toteuttaa toiveitaan, yksi toisensa jälkeen. Ensin hän kokeili todella pienillä asioilla, kuten höyhenen näkemisellä. No jos ihan tarkkoja ollaan, niin tuo oli iso toive, koska Rakkaus ei käynyt ulkona vieläkään. Mutta niin vain hän eräänä päivänä löysi eteisensä lattialta pienen valkean höyhenen. Hän kyllä selitti asian itselleen sillä, että asunnossa oli käynyt hänen ystävänsä kysymässä mitä hänelle kuuluu ja höyhen oli kaiketi tullut hänen mukanaan, mutta yhtä kaikki höyhen ilmiselvästi oli lattialla.

Rakkaus näki monien muidenkin toiveidensa muotoutuvan näkyviksi, joskus vain huomatakseen, ettei toive kestänytkään arjessa, ettei se ollutkaan tarpeeksi vahva, tarpeeksi harkittu ja tarpeeksi tunteita sisältävä. Toisinaan hän taas huomasi, että kun toiveelle antoi tarpeeksi tilaa, jätti sen tarkoituksella epämääräiseksi, niin se muovautuikin aivan uudenlaiseksi, kestävämmäksi ja sellaiseksi joka avaa uusia ovia omalla toteutumisellaan.

Mutta vieläkään Rakkaus ei ollut löytänyt sitä unelmien unelmaa ja häntä kalvoi tunne siitä, että jotain tärkeää puuttui. Rakkaus ei tiennyt mitä se halusi ja sen intohimo paloi vain hyvin pienellä lähes sammumaisillaan olevalla liekillä.

Vai yrittikö Rakkaus ylläpitää vanhanaikaista liekkiä maailmassa, joka oli jo toinen? Sillä kehoaan tunnustellessaan Rakkaus havaitsi, että oli olemassa osa sitä, joka iloitsi, nauroi, suunnitteli ja toteutti suunnitelmansa. Se osa ei vain ollut tässä maailmassa, jossa Rakkauden päivätietoisuus edelleen oli. Ikään kuin Rakkaus olisi ollut kahdessa maailmassa yhtä aikaa, yksi käsivarsi ja jalka jo astuneena uuteen ja muut osat vielä tällä vanhalla puolella. Vanhan puolen raskaat energiat painoivat paljon ja käsivarren ja jalan oli hankalaa pitää puoliaan muuta kokonaisuutta vastaan. Mutta onneksi ne saivat apua, kaikki Rakkauden menneet kokemukset ja olemukset pitivät kädestä ja jalasta kiinni eivätkä antaneet niiden livetä tuumaakaan.

Rakkaus ressukka, sillä oli hankalat oltavat tässä kahden maailman oviaukossa. Käsi ja jalka kutsuivat muita osia luottamaan ja siirtymään uuteen, ottamaan hypyn tuntemattomaan.

Rakkaus yritti sanoa, että se oli jo tehnyt niin monen monituista hyppyä tuntemattomaan, että nyt sai jo riittää! Aina sille oli sanottu, että tee tämä hyppy niin sitten sinun ei enää tarvitse…mutta AINA oli tullut uusi jyrkänne, uusi hyppy eikä Rakkaus todellakaan luottanut, että tämä vihdoin olisi se viimeinen hyppy joka sen tarvitsisi tehdä.

Taas Rakkaus kuuli sisältään ohjauksen joka sanoi:” sinun ei tarvitse hypätä, ei olisi koskaan tarvinnut, olet itse sen valinnut. Ilo johdattaa sinua eteenpäin, löydä ilo ja löydät polkusi…”  Tuo ääni kaikui Rakkauden korvissa ja hän jäi pohtimaan sitä. Ilo. Niin tosiaan, miten hän saisi palautettua ilon elämäänsä?

” Saat aina kaiken mitä valitset ja sallit itsellesi, vastasi Kaikkeus.”

Jokin tuossa lauseessa ärsytti Rakkautta, mutta se päätti olla välittämättä siitä. Se ryhtyisi palauttamaan iloa elämäänsä määrätietoisesti ja sinnikkäästi.

Niinpä Rakkaus etsi varastossa olevat kirjalaatikkonsa ja penkoi niistä esiin kaikki lapsuutensa kirjat, jotka olivat tuottaneet hänelle iloa. Rakkaus vähät välitti mielensä äänestä, joka sanoi, ettei aikuinen nyt mitenkään voinut lukea lasten kirjoja ellei nyt sitten lukenut jollekin lapselle ääneen. Rakkaus vaiensi mielensä ja sanoi sille, että hänhän lukee niitä lapselle -itselleen.

Joistakin kirjoista oli aika ajanut ohitse, mutta jotkut kirjat saivat hänet edelleen nauramaan vedet silmissä tai ainakin purskahtelemaan hilpeään kikatukseen. Mikä onni, että hän oli jaksanut tuoda kirjat mukanaan ympäri maata ja muutosta toiseen!

Rakkaus komensi itsensä nauramaan joka päivä. Sillä ei ollut merkitystä tapahtuiko mitään naurun arvoista. Hän nauroi silti. Tekonaurua. Rakkaus oli jostain lukenut, että keho ei pystynyt erottamaan nauroiko joku oikeasti vai tahallaan ja väkinäisesti ja pikkuhiljaa nauru tuli esiin herkemmin ja herkemmin.

Rakkaus kuunteli Youtubesta Naurava Kulkuri esityksen monen monta kertaa. Ja nauroi! Oikeasti!

Rakkaus etsi netistä elokuvia joiden uskoi naurattavan itseään, hän kuunteli Knallin ja Sateenvarjon toilauksia ja hymyili onnellisena.

Rakkaus huomasi, kuinka ilo alkoi levitä kaikkialle hänen kehoonsa. Rakkaus heräsi uuteen päivään iloisena ja onnellisena, hän pystyi hymyilemään peilikuvalleen ja rakastamaan näkemäänsä. Mikään ei ollut muuttunut, mutta kaikki oli muuttunut. Rakkaus koki elämänsä toisin!

Rakkaus alkoi iloita myös ruuasta, jolla kehoaan ravitsi. Hän ymmärsi, että söisipä hän mitä tahansa, kun hän söisi sen ilolla ja nauttimalla, se myös olisi hänelle hyväksi. Hän ei kuitenkaan vielä ollut tilassa, jossa hänen mielensä olisi käsittänyt 10 suklaalevyä hyväksi asiaksi, joten hän alkoi tarkkailla mitä söi. Hän tuli tietoisemmaksi valinnoistaan ja valmisti ruokansa ilolla ja rakkaudella. Hän alkoi laihtua. Laihtumisen myötä hän saattoi liikkua enemmän, ensin kotonaan ja vähitellen myös lyhyitä lenkkejä tekemällä. Ja ilo lisääntyi.

Rakkaus alkoi tehdä valintansa sen perusteella mikä tuotti hänelle iloa.