Rakkaus näki paljon unia, joskin useina aamuina Rakkaudesta tuntui ikään kuin hän herättyään olisi enemmän unessa kuin unessa ollessaan. Häntä ärsytti, että hän ei kyennyt kunnolla muistamaan uniaan, varsinkaan niitä jotka tuntuivat todelta. Jotkut epämääräiset seikkailut ja pakenemisunet hän muisti hyvinkin tarkkaan, mutta ne joissa tuntui olevan jokin tärkeä tieto tai sanoma, ne katosivat hänen mielestään kuin savuna ilmaan.

Joskus herätessään Rakkaus saattoi aivan kuin tuntea lapsensa ihon poskellaan, tuntea tuon tuoksun vielä viipyilevän ilmassa… mutta eihän hänellä ollut mitään lasta! Hän eli yksin, mutta niin kovin todentuntuista tuo oli.  Joinakin toisina aamuina hän muisti iloiset juhlat joissa hän oli ollut mukana. Hän tunsi yhä sen yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja rakkauden joka ympäröi jokaisen paikalla olleen. Muutaman kerran hän muisti herättyään olleensa mukana tärkeässä kokouksessa, jossa jokainen oli tarkasti kuunnellut mitä hänellä oli kerrottavaa. In your dreams only, sanoi Rakkaus tuolloin itselleen, sillä kukaan ei pitänyt hänen sanomisiaan yhtään missään arvossa, ei ainakaan nykyhetkessä. Mutta kummallisesti Rakkaus tunsi olevansa täysin hyväksytty ja rakastettu tuolla unimaailmassaan.

Yksi Rakkauden ystävä oli joskus heittänyt ilmaan ajatuksen, että mitä jos me olemmekin oikeassa maailmassamme yöllä nukkuessamme ja tämä kaikki totena pitämämme on vain harhaa? Unta. Ei todellista. Mutta kuinka jotenkin takaperoisesti olemme tehneet tästä unimaailmastamme sen todelliselta tuntuvan ja tuosta oikeasta todellisuudestamme unimaailman, josta muistamme vain pieniä välähdyksiä.

Rakkaus alkoi nyt pohtia tätä ystävänsä ajatusta. He olivat sen tuolloin aikanaan heittäneet sivuun, lähinnä siksi, että mielen oli mahdotonta käsittää olevansa kahdessa paikassa yhtä aikaa ja kuitenkin erillisenä olentona. Mutta oliko mieli noissa molemmissa paikoissa lainkaan? Ja jos oli, niin miksi se ei muistanut tuosta toisesta paikasta mitään? Miksi tämä kokemus juuri tässä maailmassa oli tärkeä?

Noina muutamina aamun hetkinä Rakkaus oli tuntenut niin syvää rauhaa ja tasapainoa, ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Jotenkin hän oli varma, että se oli hänen olotilansa tuossa toisessa maailmassa (jos sellaista nyt oli), mutta miksi ihmeessä hän sitten mieluummin oli tässä maailmassa kokemassa tätä epätoivoista kokemusta, jossa melkein oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä? Miksi hän ei ollut kokemuksessaan tuossa toisessa maailmassa ja vain nähnyt unina tätä hänen ikävää rämpimistään tässä nykyisessä? Miksi hän oli valinnut tuoda tietoisuutensa tähän kokemukseen?

Jollakin tasolla Rakkaus pystyi käsittämään nyt sen, että jokin hänen osansa eli jotain toista kokemusta samaan aikaan, kun hän eli tätä. Hän tunsi, että tuo toinen kokemus oli tasapainoinen, helppo, kaunis, iloinen, onnellinen…tuossa maailmassa hän eli runsaudessa ja rakkaudessa. Ja silti hän oli valinnut koettavakseen tämän typerän, ikävän, raastavan, onnettoman elämän. Oliko hän aivan päästään vialla?

Saattoi ollakin.

Ja varmasti, jos hän olisi kertonut näistä mietteistään jollekin, olisi hänet takuulla passitettu johonkin tutkimuksiin. Mutta eipä Rakkaus välittänyt näistä kenellekään puhua, ei siksi, ettei olisi leimautunut vieläkin omituisemmaksi vaan yksinkertaisesti siksi, että hänestä tuntui, että tämä on jotain mitä hänen täytyy selvittää itse.

Onko tuota toista maailmaa olemassa vai ei sillä ei sinällään ole mitään merkitystä

Rakkaus tunsi, että hänen on elintärkeää oivaltaa miksi hän on tässä kokemuksessa.

Hänen täytyy löytää syy olemassaololleen!