Rakkaus pohti pitkään, miten hän voisi aloittaa oman olemassaolonsa syyn selvittämisen. Miten hän voi ikinä selvittää olemassaolonsa syyn, jollei hän tunne itseään edes? Mikä tai kuka määrittää hänet? Kuka hän oikeasti on?

Koko ikänsä Rakkaus oli tottunut ajattelemaan, että muut määräsivät ja määrittelivät. Hän ei koskaan ollut tuntenut, että saisi olla juuri se joka hän on, koska aina oli joku, joka vaati häntä olemaan jotakin muuta. Vai oliko?

Totta kai oli, ajatteli Rakkaus!

Ensin vanhemmat ja sukulaiset takoivat hänet täyteen tietoa siitä millainen hänen tulisi olla, jotta hän voisi olla perheen ja suvun hyväksytty jäsen. Sitten koulu. Vääjäämättä Rakkaus oli kuulunut niihin joita kiusattiin, vaikka aina Rakkaus ei sitä edes huomannut. Hänessä oli jokin sisäänrakennettu kyky ymmärtää muiden toimintaa ja käyttäytymistä. Hän jotenkin näki toisten ahdingon ja tunsi heidän sisällään väijyvän tuskan ja tiesi, että hän on tullut tänne lievittämään tuota tuskaa. Siksi osa kiusaamisesta vain valui hänen ylitseen ja sai kiusaajat kiusaamaan yhä enemmän.

Vähän vähältä kaikki kuitenkin vaikutti häneen ja hän yritti parhaansa mukaan, taas kerran, sopeutua siihen mitä hän luuli ulkomaailman häneltä odottavan. Hän keskittyi kaikin voimin lukemaan muita ympärillään ja alkoi muovata itseään tämän kykynsä kautta.

Hän muutti palan sieltä ja palan täältä, piilotti suuren osan minuuttaan ja aidointa olemustaan ja lopulta kadotti itsensä. Niin siinä vain kävi ja siksi hän oli nyt tässä hetkessä pohtimassa juuri tätä kysymystä.

Rakkaus katselee miettiväisesti itseään peilistä ja toteaa, että sieltä häntä katsoo se ainoa, jota hän voi syyttää kaikesta. Ei ketään muuta. Ei vanhempiaan, sukuaan, koulutovereitaan ja opettajiaan, ei työkavereita eikä pomoja, vähistä ystävistä nyt puhumattakaan. Hän itse oli se joka antoi kaiken tapahtua, antoi viedä itseään kuin pässiä narussa ja alistui kaikkeen ja vielä itse edesauttoi lammasmaisuudellaan tilannetta. Inhon katse silmissään Rakkaus tarkasteli omaa olemustaan ja sitä mitä hänestä oli tullut.

Samalla hän tuntee suuren lämmön kulkevan koko kehonsa läpi ja ikään kuin kuulee äänen, joka sanoo hänelle: ” ei ole mitään syytettävää, kaikki on hyvin. Sinulta vei ehkä hieman enemmän aikaa päästä tähän hetkeen, kuin alun perin olit ajatellut. Mutta nyt sinä olet siinä ja kaikki on hyvin. Olet niin rakas!”

Ja siinä hetkessä Rakkaus muisti tuon äänen, jostain kaukaa, kenties lapsuudestaan tai jostakin vielä kaukaisemmasta ajasta.

Rakkaus kysyy hiljaa, kuiskaten : m i t ä  m i n ä  v o i n  n y t  t e h d ä ?

Ja ääni vastaa :” ryhdy tutkimaan ajatuksiasi, kyseenalaistamaan kaikki oppimasi, poistamaan kaikki minkä et halua enää olevan omaa todellisuuttasi. Aloita. Aloita heti!”

Niinpä Rakkaus alkaa puhdistaa itseään ja elämäänsä kaikesta turhasta.

Hän alkaa siivota.

Hän on laihtunut nyt hurjasti niistä lukemista missä hän aiemmin oli, mutta hänen vaatekaappinsa on edelleen täynnä noita vanhoja vaatteita. Varmuuden vuoksi, jos hän vaikka palaakin vanhoihin mittoihinsa vielä.

Nyt hän kuitenkin ottaa vaatekaapistaan esiin vaatteen kerrallaan ja kysyy itseltään: mitä tämä vaate kertoo minusta? Auttaako se minua muistamaan kuka minä haluan olla?

Suurimman osan vaatekaappinsa sisällöstä Rakkaus vie kierrätykseen. Hän on aina ostanut laadukasta tavaraa, joten ehkä vaatteista on iloa jollekin toiselle. Osan hän säästää ja muokkaa ne aivan uuteen uskoon, sillä se taito hänellä on aina ollut. Hän vain ei ole käyttänyt sitä pitkään, pitkään aikaan. Tyhiä hyllyjä hän katsoo iloiten jo ennakkoon siitä, että jatkossa niitä täyttävät vain vaatteet, jotka tukevat hänen aitoa olemustaan ja sen esiintuomista.

Sitten hän ryhtyy tarkastelemaan kotinsa tavaroita ja poistaa sieltäkin kaiken sen mikä ei tue hänen paluutaan omaksi itsekseen. Paljon turhaa, epäkäytännöllistä ja hänelle sopimatonta tavaraa lähtee pois. Hän jättää itselleen vain keikkein välttämättömimmät ja rakkaimmat tavarat. Asunto näyttää nyt autiolta ja pelkistetyltä, mutta jotenkin Rakkaus iloitsee siitäkin. Hänellä on tilaa hengittää ja etsiä itseään.

Seuraavaksi Rakkaus ryhtyy katsomaan vanhoja valokuvia, aivan viimeajoista kauas lapsuuteen saakka. Hän etsii omista kuvistaan sitä hetkeä jolloin hän muuttui. Hän etsii katsetta, joka kertoo milloin hän hukkasi itsensä. Tutkii muistiaan löytääkseen sanoja ja tapahtumia, jotka auttaisivat häntä ymmärtämään miksi hän muuttui.

Sana ja tapahtuma kerrallaan hän pohtii elämäänsä taaksepäin ja alkaa luoda uutta itseään.

Hän löytää lukioaikaisesta kirjasta käsinkirjoitetun sanan ”tonnikeiju”. Kuka sen kirjoitti? Miksi? Rakkaus ei muista kirjoittaneensa tuota sanaa, eikä hän vielä lukiossa ollut lihava, kaukana siitä, joten miksi tuo sana on siellä? Onko hän alitajuisesti kirjoittanut itselleen muistiin pakokeinon todellisuudesta? Vai onko joku hänen kiusaajistaan kirjoittanut sen sinne kateuttaan? Rakkaus ei pysty muistamaan, eikä sillä ole väliäkään, hänhän on nyt valitsemassa uutta todellisuutta itselleen.

Tyynesti Rakkaus ottaa käteensä punaisen tussin ja vetää yli sanan ”tonni” ja jättää sanan ”keiju”. Se sopii hänen uuteen todellisuuskuvaansa hienosti.

Samalla tavoin Rakkaus purkaa muistojaan menneisyydestä. Käy läpi niitä asioita, joita hänelle on sanottu ja jotka hän on ottanut omaksi totuudekseen, aivan huomaamattaan. Rakkaus tarkastelee omaa mennyttä käytöstään eri tilanteissa ja valitsee mitkä ovat niitä tapoja joita hän haluaa ylläpitää ja mitkä taas niitä, jotka eivät sovi hänen uuteen olemisen tilaansa. Hän pohtii tarkasti eri asioita ja sitä onko asia totta hänelle tässä hetkessä. Jollei ole, niin se asia saa mennä roskakoriin. Jos se taas on edelleen totta, niin silloin Rakkaus pohtii onko se asia sellainen, joka saa määritellä häntä hänelle itselleen sellaisenaan, vai onko se jotain jota hänen täytyy vielä muokata, jotta se vastaa uutta Rakkautta.

Rakkaus tietää, että hänellä on paljon työtä tehtävänä, monia asioita, käsityksiä ja tapahtumia läpikäytävänä ja ettei matka takaisin itseen kenties ole helppo.

Mutta Rakkaus iloitsee, koska tietää jonain päivänä katsovansa itseään peilistä rakastavin silmin…