Toden totta. Miksi Rakkaus oli TAAS inkarnoitunut? Mitä hemmettiä varten hän oli taas täällä harhan ja toivottomuuden keskellä? MIkä käsittämätön mielen nyrjähdys oli saanut hänet taas mukaan tähän leikkiin, jossa ei tuntunut olevan mitään sääntöjä tai jos oli, niin hänelle niitä ei oltu näytetty! Sillä nyt hän muisti mitä Ihmeinen oli sanonut, että ei tarvinnut inkarnoitua uudestaan, ei ollut koskaan tarvinnut. Täällä hän silti oli ja oli ollut tuhansia kertoja. Oliko inkarnaatio Rakkauden addiktio? Mitä hän oli tullut tekemään tällä kertaa? Mitä korjaamaan, muuttamaan, parantamaan tai tekemään toisin?

Rakkaus epäili, että oli hukannut punaisen langan kaikista tekemisistään jo aikaa sitten. Hänestä tuntui kuin hän olisi automaattiohjauksella hypännyt uuteen ja uuteen ja uuteen inkarnaatioon kerta toisensa jälkeen. Totta kai hän oli alkuun pohtinut paljon eri elämien välillä, suunnitellut huolellisesti tulevaa, valinnut kokemuksia ja paikkoja, mutta Rakkaus oli varma, että viimeiset satakunta elämää olivat kyllä menneet ihan suunnittelematta. Ikään kuin vapaassa pudotuksessa.

Eikä tämä elämä tehnyt poikkeusta. Rakkaus tunsi olevansa vapaassa pudotuksessa tai löysässä hirressä kaiken aikaa. Asioita vain tapahtui hänen ympärillään ja elämässä ja parhaimmillaankin hän kykyeni vain reagoimaan tapahtumiin. Pitkään aikaan Rakkaudesta ei ollut tuntunut, että hän ohjaisi elämäänsä. Häntä ohjattiin ja hän kulki kuin pässi narussa tietämättä yhtään mihin oli menossa.

Rakkaus oli varma, että oli suoraan hypännyt tähän uuteen inkarnaatioon heti edellisen perään. Siitä kieli jo se, että kaikki tuntui kovin tutulta, koska paljoa ei ollut ehtinyt muuttua maailmassa, kun hän ei ollut ollut poissa kahtakaan vuotta. Mutta miten hän oli kuvitellut saavansa mitään aikaiseksi, jos hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa? No, toisaalta ei nuo elämät olleet suunnittelemallakaan kovin hyvin sujuneet, niin sama kai tuo oli hyppäsikö tänne suinpäin vai suunnitellen. Näin Rakkaus oli ajatellut ja täällä hän nyt oli, räpiköimässä parhaansa mukaan kylmässä vedessä.

Rakkaus oli nyt ison ongelman edessä. Jos hän kerran ei ollut suunnitellut mitään tänne tullessaan, niin miten hän voisi ikinä tietää mitä hän oli tullut tänne tekemään? Miten hän voisi arvioida onnistuiko hän tekemisissään? Miten hän saisi selville miksi hän oli tällä kertaa inkarnoitunut?

Jossakin ryhmässä Rakkaus oli joskus sanonut, että ihmisenä olemisen tarkoitus on pitää hauskaa ja olla onnellinen, jatkuvasti. Siihen Rakkaus sai vetää omalle kohdalleen pitkän miinuksen. Eipä ollut toteutunut, ainakaan vielä. Rakkaus tunsi, että jokainen hereilläolon sekunti toi hänen päälleen lisää ja lisää vastuuta kannettavaksi. Kaikki erilaiset vastuut lepäsivät hänen harteillaan, kuin tuhatkiloinen sumopainija, joka oli öljytty niin liukkaaksi, että mistään ei saanut otetta tuon taakan pois kampeamiseen.

Rakkaus oli harjoitellut luottamista ja oli edistynyt siinä niin pitkälle, että hän luotti elämään ja siihen, että kaikki on lopulta hyvin, näytti tilanne tällä hetkellä miltä tahansa. Mutta Rakkaus ei luottanut ihmisiin. Ei yhteenkään. Miten oli mahdollista, että Rakkaus saattoi luottaa elämään, joka on ei konkreettinen, ei käsinkosketeltava, ei todellinen, mutta hän ei kyennyt luottamaan yhteenkään ihmiseen, itsensä mukaanlukien.

Kuka siis on inkarnaation heikoin lenkki - ihminen!

Tämä oivallus hämmensi Rakkautta. Hän oli ollut niin iloinen luullessaan, uskoessaan siihen, että hän on ylittänyt esteistä ensimmäisen -luottamuksen. Mutta tässä hän oli, mahastaan roikkumassa estejuoksun vesiesteen puomin päällä. Pääsemättä eteen tai taakse, jaksamatta liikahtaa ja Rakkaus tunsi kuinka häpeän aalloit löivät hänen ylitseen kuin lemuava sumu. Hän ei ollut oppinut vielä yhtään mitään! Hän oli yhä laiskanläksyä tekemässä luottamuksen suhteen.

Miten hän oppisi luottamaan toisiin ihmisiin, siihen, että nämä tekevät sen mitä lupaavat, ilman, että Rakkauden täytyy kantaa siitä vastuuta ja kontrolloida tuleeko kaikki varmasti tehdyksi ja ajallaan? Miten hän oppisi luottamaan itseensä ja siihen, että hän toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä, täydellisesti, ilman, että hänen täytyy koko ajan kontrolloida itseään ja miettiä onko hän varmasti oikeassa kurssissa?

Jostain kaukaa, kaukaa muistoista Rakkauden mieleen tuli runo:

" Kylvä ajatus ja korjaa teko. Kylvä teko ja korjaa tapa. Kylvä tapa ja korjaa luonne. Kylvä luonne ja korjaa kohtalo" *William Makepeace Thackeray*

Juurikin näin. Kun Rakkaus oli saanut tämän oivalluksen, että hän ei luota ihmisiin, niin nyt hänen on alettava toimia toisin. Kun hän vain luottaa toisiin, kerta toisensa jälkeen, niin lopulta siitä tulee tapa. Kun luottamuksesta on tullut tapa, niin se muuttaa Rakkauden itsensä aivan uudenlaiseksi ja kun hän muuttuu, niin koko hänen kohtalonsa muuttuu.

Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta näin Rakkaus päätti nyt toimia.