Rakkaus todella yritti antaa tunteidensa olla, kasvaa ja tulla nähdyksi. Mutta helppoa se ei ollut! Oli niin paljon helpompaa reagoida asioihin. Suuttua, kiukustua, ärsyyntyä, turhautua... niin tosiaan, varsinkin kaikki nämä Rakkauden negatiivisiksi määrittelemät reaktiot tulivat esiin käsittämättömän helposti. Ne vain leimahtivat ilmoille ennen kuin Rakkaus kunnolla ehti edes ajatella. Ja niin kuin Rakkaus oli itselleen pyhästi luvannut olla reagoimatta!

Mikä tunne näiden reaktioden takana oikein pelotti? Mitkä olivat ne asiat, joita hän sittenkään ei halunnut katsoa?

Rakkauden oli helppoa katsoa naurun taakse, seurata tuota lankaa joka johti naurusta ilon kautta rakkauteen. Hänen oli helppo seurata surua, ikävän kautta menettämisen pelkoon, sieltä myötätunnon kautta taas rakkauteen. Rakkaus kykeni havaitsemaan empatian ja olemaan siinä tilassa, reagoimatta heti, vaan toimimaan vasta sydämen ohjauksen kautta.

Toisaalta Rakkaus oli ylpeä itsestään, sillä hän uskalsi jo olla läsnä niin monelle omalle tunteelleen, että elämä oli kaikin puolin antoisampaa ja mielenkiintoisempaa kuin aikoihin. Rakkaus oli myös hämmästynyt siitä kuinka moni asia päätyi kuitenkin lopulta rakkauteen. Eikä Rakkaudella ollut mitään rakkaudessa oleilua vastaan.

Mutta mihin hän päätyisi, jos lähtisi katsomaan kiukkunsa taakse? Mitä Rakkaus löytäisi suuttumisen ja agression takaa?

Jokin osa Rakkaudesta sanoi, että sielläkin on pakko olla rakkautta, Ei voi olla mitään muuta. Mutta Rakkaus sulki korvansa mokomilta höpinöiltä, miten jonkin noin räjähtävän ja ikävältä tuntuvan reaktion takana voisi olla rakkautta? Mitä rakkautta se muka oli, että huusi toiselle naama punaisena, mitä rakkautta oli siinä, että ärsyyntyi kanssa-autoilijoitten hitaudesta ja tumpeloinnista liikenteessä, missä oli rakkaus silloin, kun turhautuneena ja pettyneenä joutui katsomaan kaiken vaivannääkönsä valumista hiekkaan?

Ja näitä miettiessä Rakkaus kuuli sen äänen jota ei ollut kuullut pitkään, pitkään aikaan ja tuo ääni sanoi: " päästä jo vihdoin irti kontriollista! Eikö tästä ole puhuttu jo monen monta kertaa? Usko jo vihdoin!"  Niin mutta enhän minä kontrolloi... ja eikö se muka ole kontrollointia, että tarkkailee itseään ja välttelee reagoimasta asioihin, Rakkaus protestoi.   " kaikki sinun reaktiosi ovat kontrollointia, koska silloin et salli tunteidesi tulla vapaasti, vaan peität ne reaktioilla. Muista Rakkaus, että tunteet ovat ainoa tiesi takaisin o m a k s i  i t s e k s e s i, a i d o k s i  r a k k a u d e k s i . . . "  Viimeisiä sanoja Rakkaus ei meinannut edes erottaa, sillä niin hiljaa ne jo kuuluivat.

Rakkaus halusi ummistaa silmänsä ulkomaailmalta, hän halusi kääntyä sisään, hän halusi löytää takaisin omaan itseensä. Mutta tässä ymäröivässä maailmassa se ei ollut mahdollista. Oli oltava mukana, oli oltava näkyvissä, oli oltava tehokas... miksi ei vain voisi ilmoittaa työnantajalleen, että ota kuule sijainen, tää likka lähtee ny määrättömäksi ajaksi etsimään itseään. Mutta niin ei vain tehdä, vaikka silloin työnantaja saisi paljon tehokkaamman työntekijän takaisin - aikanaan. Jos saisi ;)

Kuinka Rakkaus kaipasikaan kotiin, takaisin aitouteen, takaisin kokonaiseen olemiseen. Rakkaus tiesi täysin kuinka se tapahtuisi, sallimalla, antautumalla, päästämällä irti kontrollista ja avautumalla rakkaudelle, omalle itselleen.

Niinpä Rakkaus päätti aloittaa asia kerrallaan, löytää yhden tunteen ja jatkaa sitten seuraavaan, kun taas reagoisi johonkin (mikä tapahtuisi aivan varmasti). Ja Rakkaus taputti itseään olkapäälle, silitti hiuksiaan ja pala palalta ryhtyi tutkimaan mitä olikaan piilossa hänen tämänpäiväisen räjähtävän kiukustumisen takana. Rakkaus näki itsensä pitelemässä kiinni kaikista langoista, suunnittelemassa, aikatauluttamassa, tekemässä ja toteuttamassa. Kontrollia? Kyllä! Mutta mihin tuo kiukku pohjimmiltaan liittyi?

Yksinäisyys, vastuu kaikesta yksin - ja samassa Rakkaus näki pitkän jonon naisia, omia esiäitejään, joista jokainen kantoi tuota samaa taakkaa mukanaan. Hän näki kauniita ylhäisiä naisia, yksin, hän näki köyhiä ja sairaita naisia, kuolemassa yksin, hän näki pieniä tyttöjä leikkimässä yksin, hän näki nuoria naisia, joita ei kelpuutettu mihinkään työhön, hän näki voimakkaan parantajanaisen, yksin. Aina yksin, aina kantamassa vastuun kaikesta.

Viimein Rakkaus tarttui oman äitinsä kuvajaista käldestä kiinni ja pyysi tätä tarttumaan oman äitinsä käteen ja näin yksi kerrallaan koko jono seisoi käsikädessä ja Rakkaus muuttui kevyeksi kuin höyhen ja liisi aikajanalla aivan sen alkuun saakka ja otti tuota ensimmäistä naista kädestä kiinni. Sähköisku lävisti Rakkauden ja hän tunsi kuinka kukaan heistä ei enää ollut yksin. Kukaan ei kantanut tuota taakkaa enää yksin.

Rakkaus oli heistä jokainen ja jokainen heistä oli Rakkaus.