Rakkaus huomasi, että asiat todella muuttuivat, kun hän kyseenalaisti kaiken mitä hänen mielensä kertoi. Varsinkin kaiken mitä mieli kertoi hänen pitävän totuutena ja sen mitä mieli kertoi hänestä itsestään. Se tuntui alkuun työläältä ja ahdistavaltakin. Rakkaus tunsi ajoittain itsensä todella huonoksi ja epäonnistuneeksi. Miten paljon hänellä olikaan uskomuksia, jotka eivät olleet hänen omiaan! Ne eivät oikeasti palvelleet häntä mitenkään eivätkä todellakaan saaneet häntä näkemään itseään sellaisena kun hän aidosti on.

Osan uskomuksistaan Rakkaus oli kantanut mukanaan jo lapsesta asti. Hänen uskomuksiinsa näytti kuuluvan ajatus, että naisen tulee aina pärjätä omillaan. Hyvänen aika! Oliko ihmekään, että hän eli yksin, kun kerran naisen tuli pärjätä yksin. Uskomus oli syntynyt suvussa sotien aikana, jolloin naisten todella oli pitänyt pärjätä yksin ja monilla suvun naisilla sama oli jatkunut, koska mies oli jäänyt rintamalle. Mutta oliko tämä uskomus totta Rakkaudelle? Veikö sen mukana kantaminen Rakkautta kohti parempaa ja onnellisempaa elämää? Ei todellakaan! Joten joka kerran, kun Rakkaus huomasi ajattelevansa jotakin versiota tuosta ajatuksesta, hän korvasi sen toisella. Hän ei yrittänyt valehdella itselleen tyyliin ”minusta on ihana kokea tämä yksin” vaan hän huomioi omat tunteensa. Hän sanoi rehellisesti itselleen, minusta olisi mukavampi mennä elokuviin rakkaan kumppanin kanssa, mutta koska se ei nyt ole mahdollista ja haluan nähdä tämän elokuvan, niin menen yksin ja nautin siitä.

Ja samaan tapaan Rakkaus toimi kaikkien ajatusten kanssa. Kuukausia. Mutta hän oli päättäväinen ja kärsivällinen ja rehellinen itselleen ja tunteilleen.

Kuitenkin Rakkaus huomasi, että on vielä jotain mitä hän kantaa mukanaan, jotain suurempaa kuin nuo uskomukset, jotka toki olivat painaneet hänen harteillaan yllättävän raskaana.

Tämä toinen seikka Rakkauden olikin hieman hankalampi huomata, koska hänellä ei ollut omaa perhettä eikä kumppania. Hänen työnsä oli itsenäistä ja vapaata, hänellä ei ollut juurikaan harrastuksia ja vain muutamia ystäviä. Mutta silti jokin veti Rakkautta alas, pilasi tunnelman niin sanotusti.

Rakkaus soitteli usein näille ystävilleen, muisti tarkasti heidän menonsa ja tapahtumansa ja muisti aina kysyä millaista heillä oli ollut siellä ja siellä. Töissä Rakkaus varmisti, että kukaan ei viipynyt kahvitauolla 15 minuuttia pidempään. Hän piti huolta, että jokainen varmasti oli lukenut päälliköltä tulleen tärkeän viestin. Rakkaus harmitteli suureen ääneen poliittista tilannetta, ilmaston lämpenemistä, sotia. Rakkaus otti osaa jokaiseen hyväntekeväisyyden keräykseen, jonka vain sattui näkemään.

Kunnes hän viimein oivalsi. Hän kantoi vastuuta kaikesta ympärillään. Eikä näistä vastuista juuri mikään ollut hänen kannettavakseen tarkoitettu! Jos hänellä olisi ollut mies, hän olisi pitänyt huolta, että tämä ehtii ajoissa töihin, että on oikeanlaiset eväät mukana, että mies joisi tarpeeksi vettä… Jos hänellä olisi omia lapsia, hän olisi suunnitellut jo valmiiksi mitkä ammatit heille sopii, hän olisi huolehtinut etteivät he kastele tai likaa itseään, hän olisi varjellut heitä flunssalta ja kaikelta muulta mikä maailmassa voisi kohdata. Rakkaus olisi ottanut asiakseen ruokien suunnittelun perheelle, ostoslistojen tekemisen – siinä järjestyksessä, että ne olisi miehenkin helppo löytää lähikaupasta- joulukorttien kirjoittamisen molempien suvuille, hän olisi päättänyt pyykkipäivistä, siivouspäivistä, lomapäivistä, koska kaikki olisi mennyt sujuvammin, kun kaikki langat olisivat hänen käsissään. Huh, olipa hyvä, ettei hänellä ollut miestä tai perhettä, hän olisi tukahduttanut kaiken ympäriltään!

Rakkaus ymmärsi, ettei hän voi enää kantaa näitä itselleen ottamia vastuita harteillaan. Hän ei saa kantaa niitä enää, ne eivät ole hänen.

Rakkaus aloitti pienesti, hän lakkasi kyttäämästä kuinka kauan kukakin viettää aikaa kahvitauolla. Hän piti omasta työstään, eikä hän tarvinnut pidempää taukoa, mutta saattoi olla, että joku tarvitsikin muutaman minuutin itselleen muiden lähdettyä. Eihän hän voinut tietää.

Hän alkoi kysyä ystäviltään ”mitä haluaisit kertoa minulle tänään?” sen sijaan, että hän olisi johtanut keskustelua kyselemällä menneistä tapahtumista tai omasta itsestään. Jos hänellä oli tarve purkaa itseään, hän kysyi, ”jaksatko hetken kuunnella mikä minun mieltäni painaa?” Näin hän antoi toisen valita jaksaako vai ei? Hän ei kantanut vastuuta siitä jaksoiko toinen todella vai vastasiko kyllä vain kohteliaisuuttaan. Se ei ollut hänen vastuunsa vaan aina tuon toisen. Yllättävästi hän alkoi saada kutsuja lähteä mukaan noihin tapahtumiin, joista hän aiemmin oli kuullut vain jälkikäteen.

Rakkaus lakkasi osallistumasta jokaiseen keräykseen, vaan hän kuunteli tarkasti sydäntään ja osallistui isommalla summalla niihin, joihin tunsi todellista kutsua osallistua. Hän lakkasi päivittelemästä päivän politiikkaa, koska se mihin suuntaat energiasi se voimistuu. Niinpä hän etsi sellaisia poliitikkoja joiden ajatusmaailma oli yhtenevä, ainakin suurelta osin ja seurasi mitä he puhuvat ja tekevät ja puhui kahvipöydässä näistä asioista (jos enää viitsi ollenkaan puhua niistä)

Hän lakkasi pelkäämästä ilmastonmuutosta, vaan päätti omalta kohdaltaan tehdä parhaansa, jotta hänen omat valintansa tukisivat luontoa ja sen hyvinvointia. Sen sijaan, että olisi viettänyt aikaa Facebookissa tai skandaalisivustoilla, kuten ennen, Rakkaus vietti nyt aikaa netissä tutkimalla mitä hänen käyttämiensä tuotteiden taustalla piilee ja tapahtuu. Hän ymmärsi, että omilla valinnoillaan hän voi vaikuttaa. Jokainen meistä voi.

Rakkaus ymmärsi, että ainoa josta hän on vastuussa on hän itse.