Rakkaus kuunteli tuota suurenmoista ääntä itsessään. Hän rakasti sitä, eihän hän muutakaan voinut. Tuo ääni kutsui häntä uuteen hyppyyn, hyppäämään vielä kerran tuntemattomaan.

Rakkaus ressukka, sillä oli hankalat oltavat tässä kahden maailman oviaukossa. Jos se olisi saanut vaikka hiukankin kurkistaa mitä toisella puolella oli, niin sen olisi ollut helpompi päättää. Mutta hän tiesi, ettei tätä peliä voinut pelata niin. Rakkaus yritti sanoa, että se oli hypännyt jo niin monen monituista kertaa, että nyt sai jo riittää!

Aina sille oli sanottu, että tee nyt tämä hyppy, niin sitten sinun ei enää tarvitse. Mutta AINA oli tullut uusi jyrkänne, uusi hyppy tuntemattomaan, eikä Rakkaus todellakaan luottanut, että tämä nyt todella olisi se viimeinen hyppy.

Jokin osa Rakkaudesta sanoi, ettei ollut mitään hyppyä joka tarvitsi tehdä, että Rakkaus voisi vain astua toiselle puolelle jossa kaikki olisi ihanaa ja täydellistä...

Ja Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja minkä vain sallit itsellesi.

Rakkaus kapinoi. Sama juttu tässäkin. Aluksi Kaikkeus oli luvannut, että aina saa mitä pyytää. Nyt piti siis kuitenkin valita ja sallia! Rakkaus ei halunnut, että sääntöjä muutettiin kaiken aikaa. Se oli lähtenyt mukaan tähän peliin tietyillä säännöillä eikä se halunnut, että niitä ruvettiin muuttelemaan kesken pelin!

Mutta ehkä siitä kiikastikin juuri nyt, Rakkaus ei halunnut muutosta, ei uusia pelisääntöjä ja oliko hän juuri siksi kadottanut intohimonsa johonkin matkan varrelle? Oliko intohimo jo toisella puolella, kun Rakkaus itse halusi vielä pysyä paikoillaan ja tarkistaa, että kaikki varmasti tietävät pelin säännöt. Ne alkuperäiset.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkauden teki mieli huutaa Kaikkeudelle, sanoa aika rumastikin jopa, että mitä mieltä hän oli tästä kaikesta valitsemisesta ja sallimisesta ja mihin hänen puolestaan Kaikkeus saisi sen kaiken työntää...

Eikö se muka ollut valinnut, kerta toisensa jälkeen. Se oli valinnut ja kärsinyt, valinnut ja nauttinut, valinnut ja oppinut, valinnut ja tylsistynyt, valinnut ja pettynyt... kaikki mahdolliset ja mahdottomat valinnan variaatiot se oli kokenut.

Se oli ymmärtänyt valinnan ja sen tuomat mahdollisuudet ja uhat. Se oli ymmärtänyt oman vastuunsa valinnoistaan, se oli oppinut, että myös valitsematta jättäminen on valinta. Rakkaus oli oppinut, että kaikki se kokemuskentässä on heijastusta sen omista aiemmista valinnoista. Hän ei voinut syyttää ketään toista mistään. Mikään sen elämässä ei ollut kenenkään toisen vastuulla.

Ja Rakkaus tunsi olevansa jotenkin omituisen yksin, ikään kuin ketään toista ei olisi edes olemassa, ei olisi koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistitti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti jopa vaihtoehtoa, jossa kaikki sen kokemukset olisivat vain harhaa. Että se mitä hän piti todellisuutenaan tässä hetkessä olisikin vain unta, jokainen kanssakulkija olisi vain unen henkilö, joka suorittaisi ennaltamäärätyn roolinsa poistuen sitten takavasemmalle. Mutta eikö silloin myös Rakkaus itse olisi harhaa? Kuka olisi se joka näkee tätä unta? Rakkaus huomasi, ettei tämä pohdinta veisi sitä yhtään enempää eteenpäin kuin aiemminkaan. Vielä tässä hetkessä jokin osa siinä sanoi, että se oli olemassa, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Rakkaus pohti uudelleen anteeksiantamista, edelleen sen oli helppo antaa anteeksi toisille. Koulukiusaajiaankaan se ei ollut koskaan inhonnut, joskus pelännyt toki ja usein kokenut epätoivoa, ahdistusta ja yksinäisyyttä, mutta aina hänellä oli ollut jokin syvempi tieto siitä, että näillä kiusaajilla on joku asia todella huonosti elämässään tai että hän vain maksaa aiempia karmavelkojaan takaisin. Rakkaus ei vihannut sitäkään ihmistä, joka nimettömien kirjeiden kautta oli uhannut tappaa hänet julmasti ja ajoi Rakkuden kirjeillään psykiatrin pakeille. Ei, Rakkaus näki sielläkin takana tuskan ja pelon ja antoi anteeksi. Rakkaus antoi anteeksi raiskaajilleen ja tappajilleen, huijareille ja varkaille. Mutta Rakkaus ei vieläkään osannut antaa anteeksi itselleen. Anteeksi annettavana oli satoja menneisyyden tekoja, monia tehtyjä valintoja, jotka hän toivoi tekemättömiksi ja joissa edelleen oli paljon anteeksi annettavaa. MIksi hän ei sitä itselleen suonut?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Mikä siinä olisi väärin, jos Rakkaus antaisi anteeksi itselleen? Jäisikö silloin jokin velka kuittaamatta, jokin teko hyvittämättä? Rakkaus oli jo vuosia, vuosia sitten vapauttanut kaikki muut kuittaamasta velkoja itselleen, oli sydämestään antanut anteeksi kaikille ja kaiken tästä tai muista elämistä. Rakkaus oli satoja kertoja myös opettanut toisille ettei ole mitään anteeksi annettavaa edes, ei ole koskaan ollut. Eipä ollut Rakkaus itse oivaltanut tätä opetustaa sydämen tasolla. Eikö jo olisi aika?

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Niin Rakkaus päätti sallia anteeksiannon itselleen. Rakkaus valitsi rakastaa itseään yhtä syvästi kuin se rakasti kaikkia toisia. Rakkaus valitsi lempeyden ja hyväksymisen itseään kohtaan. Hän valitsi seurata intohimoaan, joka oli valinnut elämän ja oli jo siirtynyt uuteen olevaisuuteen.

Ja edelleen Kaikkeus muistutti - saat aina kaiken mitä valitset ja sallit.

Ja jokin liikahti Rakkauden sydämessä, kun tuota lausetta toistettiin ja toistettiin. Jotakin alkuperäistä palasi Rakkauteen ja Rakkaus palasi johonkin alkuperäiseen...

Ja niin kaikkeudessa oli pieni hiukkanen, pienempi kuin mikään.

Se oli kaikkialla, se tunsi kaiken, se tiesi kaiken, se oli osa kaikkea ja kaikki mitä ikinä oli olemassa oli siinä.

Se laajeni laajenemistaan, täyttyi suurenmoisuudesta, se täyttyi ja täyttyi rakkaudesta yhä enemmän ja enemmän. Jokainen sen olemuksen osa oli pelkkää rakkautta, eikä se muusta tiennyt.

Se imi itseensä lisää kaikkialla ympärillään olevaa rakkautta, se oli rakkautta, täydellistä, puhdasta rakkautta.

Ja rakkaus synnytti siinä lisää rakkautta,

se oli täydemmin olemassa, se täyttyi onnellisuudesta, se laajeni rakkaudesta

- ja se halkesi!

 

Tai sitten ei..... ehkä tarina tällä kertaa on toinen....