Niin, että halkesiko Rakkaus tällä kertaa sittenkään? Tavallaan kyllä, mutta ei pienen pieniksi hiukkasiksi, ei olemattomuuteen, eikä edes Kaikkeuteen kuten aiemmin.

Rakkaus halkesi itseensä.

Kaikki mitä Rakkaus oli käynyt läpi, kaikki nuo kokemukset, jotka olet saanut lukea, toivat Rakkauden tähän hetkeen, jossa sillä ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin päästää irti ja antautua. Rakkaus saattoi vain antaa tuon muutoksen tapahtua. Hän salli itsensä tulla esiin. Vihdoin hän uskalsi olla näkyvä, varsinkin itselleen.

Rakkaus ymmärsi, että muut olivat kenties jo pitkään nähneet hänessä sen mitä hän itse ei kyennyt näkemään. Muut olivat nähneet sen mitä hän yritti piilottaa ja ,muut pitivät siitä mitä näkivät, vaikka Rakkaus luuli toisin. Rakkaus luuli olevansa yksin siksi, että kukaan ei hänestä pitänyt, mutta hän olikin yksin siksi ettei hän itse pitänyt itsestään. Hän ei pitänyt niistä asioista, jotka hän oli piilottanut sisälleen, mutta miten hän olisi löytänyt keinot kaivaa ne ulos itsestään?

Rakkaudesta tuntui, että mitä enemmän hän kaivoi, sitä syvemmälle hän tarttui mutaan ja muut heittivät hänen päälleen tervaa ja höyheniä. No siltä Rakkaudesta ainakin tuntui. Mutta jos Rakkaus olisi katsonut ympärilleen yhtän tarkemmin hän olisi nähnyt auttavia käsiä ja ymmärtäväisiä ilmeitä ja vain itsensä kaatamassa ylleen tervaa ja liimailemassa höyheniä pukuunsa. Olihan joukossa sentään pari aika komeaakin sulkaa...

Mutta Rakkaus ei enää jaksanut katsoa, hän ei jaksanut yrittää ymmärtää ja siksi hän halkesi. Ja se oli parasta mitä hänelle saattoi tapahtua. Rakkaus pääsi sisään itseensä ja kaikki mitä hän näki sai hänen suunsa hymyyn, mielensä iloitsemaan, sydämen laulamaan ja sielun taputtamaan innoissaan käsiään.

Nyt Rakkaus ymmärsi mitä rakkaus on.

Se on värähtelyä. Ensin vain värähtelevä kohde itse tuntee tuon värähtelyn, jopa näkee sen, jos on oikein taitava ja keskittynyt. Muut ehkä vain aavistavat ja kyselevät mitä sinulle on tapahtunut? Mutta sinulla ei ole sanoja sen selittämiseen, mutta yhtäkaikki tiedät, että jotakin on tapahtunut.

Niin tiesi Rakkauskin, hän värähteli itseään kaikkialle maailmankaikkeuteen. Hän värähteli ja hän rakasti tätä värähtelyään. Vihdoin hän oli elossa! Vihdoin hän oli se joka on! Poissa oli tarve ymmärtää, selittää, kokea, tuntea, iloita, surra, suunnitella tai kontrolloida. Kaikki on. Valmista ja täydellistä juuri sellaisena.

Rakkaus tiedosti, että hän koki jotain ainutlaatuista ja samalla ainutkertaista, koskaan toiste hän ei tätä samaa kokisi, eikä tarvitsekaan, sillä  kun hän nyt värähteli, kaikessa ainutlaatuisuudessaan, hän tiesi, että tästedes hän värähtelisi aina. Hän oli löytänyt oman olemuksensa, sen värähtelevän alkuperäisen olemuksen, johon hän nyt oli palannut. Kuitenkin täysin uudistuneena ja erilaisena ja silti täysin samanlaisena. Rakkaus tiesi, että jokainen värähtely toisi hänelle aina uuden ja uuden tavan olla olemassa.

Rakkaus iloitsi siitä, että oli jaksanut jatkaa näin pitkään, sillä nyt hän on se joka hän on. Varmasti tulisi edelleen hetkiä, jolloin hän tuntisi kenties olevansa hukassa, mutta nyt hän tiesi kuka hän on. Vielä se ei näkynyt muille kunnolla, mutta Rakkaus tunsi, että pikkuhiljaa hän uskaltaa värähdellä kaikkialla missä on ja omalla värähtelyllään hän voi auttaa muita löytämään tiensä omaan värähtelyyn.

Nyt Rakkaus värähteli itseään, rakkautta ja niin on hyvä!